Teitten tarinat

Tapani Mauranen, Chronicon Oy ROAD MOVIE HÄMEEN HÄRKÄTIELTÄ TULEVAISUUTEEN Suomen tiet ovat pääosassa kuusiosaisessa dokumenttielokuvien sarjassa, jonka TV 1 esitti joulun ja vuodenvaihteen 1999 tienoilla. Kolmetuntinen sarja Teitten tarinat piirtää tieliikenteen kehityskaaren 800-luvulta tulevaisuuteen - joko ruusuiseen tai katastrofinkatkuiseen. Kovin monesta muusta aiheesta ei Suomenmaassa yli tuhannen vuoden kaarta voisi vetääkään. Jouko Aaltosen ohjaama sarja valmistui vuosina 1995-99. Road movien tapaan näissä elokuvissa ollaan liikkeellä, tien päällä. Tarinat tuovat esille kuusi näkökulmaa kuuden eri ajankohdan tieliikenteeseen. Aiheena on tiellä kulkemisen vaikeus ja sen tärkeys - asia joka ei ole muuttunut vaikka tiellä liikkuminen on viimeisen sadan vuoden aikana ratkaisevasti helpottunut. Sarja puhuu myös teiden synnystä, niiden tekemisestä ja tekemisen pohjimmaisista motiiveista, joita ovat talous, hallinto ja sota. Sarja lähtee liikkeelle Hämeen härkätieltä, Turun ja Hämeenlinnan väliseltä valtaväylältä. Viisi päivää härkätiellä seuraa turkiksia kuljettavan hämäläisen talonpojan matkaa Turkuun. Kamera seuraa keskiajan kulkijan reittiä etapista toiseen: Renkoon, Portaaseen, Somerolle, Lietoon nykyajassa, mutta vanhaa reittiä seuraten: moottoritietä, hiljaista pikkutietä, ohi kaivausten, joissa tutkitaan muinaista tienpohjaa. Nykytiet näytetään autioina, mikä korostaa olennaisinta: itse tietä, sen vuosisataista linjausta. Kamera poimii tien varrelta liikenteen kerrostumia: jäänteitä Härkätien menneisyydestä, mutta myös tästä päivästä, tien kaupallisesta elämästä valintamyymälän tai pubin nimessä - mutta ennen muuta sen elämästä yhteytenä paikasta toiseen. Sarjan toinen osa, Kuninkaan matkassa, purkaa samalla tavalla tienvarren historiallisia kerrostumia. Kuningas on Kustaa III, matka on todellinen, se tehtiin 1775. Monen sadan hengen saattueen hyvin dokumentoitua taivalta seurataan tarkkaan, aina kuninkaan vaunujen kaatumista myöten. Hevosia oli hankittu ympäri maakuntaa, ja varmuuden vuoksi suurempiin mäkiin oli varattu työntömiehiä, jotta vaunut saataisiin kunnialla mäen päälle. Matka eteni 5-8 peninkulman päivävauhdilla kartanosta ja rautaruukista toiseen - näille molemmille tie oli elinehto. Ahvenkoskelta kuningas kääntyi pohjoiseen, raja katkaisi Suuren Rantatien Kymijoella - sillä kertaa. Kuninkaan lähettiläs jatkoi kuitenkin matkaa tätä kansainvälistä väylää pitkin kohti sen toista päätepistettä, Pietaria. Myös nyt ensi kerran esitettävä Nälän tie on kuvaus todellisesta matkasta, nälkävuonna 1868 tehdystä viljankuljetuksesta. Vesitie, joka vielä tuohon aikaan oli ainoa massakuljetusten väylä, oli pettänyt. Kuunari Johanneksen Ouluun aiottu viljalasti jäi haaverin ja meren jäätymisen vuoksi Turkuun. Nykyaikaisen jauhorekan ja hevoskaravaanin matkaa lomittava kertomus osoittaa karulla tavalla tieliikenteen rajat. Johanneksen jauholasti saatiin Ouluun, mutta koko nälkäongelmaan maantie pystyi tarjoamaan vain yhden todellisen vaihtoehdon, väylän, jota pitkin kerjäläislaumat pääsivät liikkeelle etsimään leipää. Hevoskuljetuksilla saatiin perille vain murusia; tehtävä oli ylivoimainen. Ratkaisun ainekset toi vasta nälkäänäkevien voimin tehty Riihimäen-Pietarin rata. Nälkää ja tietä yhdistivät myös hätäaputyöt, niin nälkävuosina, ennen niitä kuin vielä vuosisata niiden jälkeenkin. Kilometreittäin työtä kertoo ajasta, jolloin työttömyyden ja tienteon yhdistelmä tuotti viimeisiä voimannäytteitään. Elokuvassa rakennetaan Tarvontietä 1950-luvun lopulla. Päähenkilönä on se kuuluisa hiljainen mies, jota juna kuljetti siirtotyömaalle: tientekoon mutta myös työmaaruokalan "elämänluukulle". Tietäkin syntyi, vaikka aika oli ajamassa järjestelmän ohi. Työmailla rajoitettiin koneiden käyttöä, jotta väkeä saatiin työllistettyä enemmän ja työt lopetettiin kesäksi, jolloin niiden teko olisi ollut edullisinta. Työmaiden olot olivat ankeat. Tässä jaksossa puhuvat tien rakentajat, työmaan johto ja ruokaloiden emännät. Kertomukset lomittuvat vanhojen dokumenttifilmien kanssa. Rakenna ja tuhoa näyttää toisen näkökulman tientekoon. Teitä on rakennettu sodankäynnin tarpeisiin ja sodankäynnin ehdoin, niistä on taisteltu ja niitä on tuhottu maailman sivu. Kesällä 1944 suomalaiset pioneerit räjäyttivät lähes 1 200 siltaa ja 500 tierumpua. Monet niistä oli tuhottu ennenkin, rakennettu ja taas tuhottu - miten sodan logiikka kulloinkin vaati. Sotavuosien dokumenttifilmit kertovat teiden kohtalosta ja tiellä kulkemisesta. Niiden lomassa puhuvat ne, jotka rakensivat ja tuhosivat, aurasivat ja pitivät kunnossa - ja pääsivät lopulta taas kotiseudulle, tiehommiin. Sarjan viimeinen osa, uuden vuosituhannen alussa esitettävä Kaksi tietä, vie katsojan tulevaisuuteen - jopa kahteen. Auvoisessa teknologiatulevaisuudessa auto vie itse itsensä parkkihalliin, superjunat viuhuvat ja 2000-luvun alun ongelmat on saatu kuriin. Liikennemäärät ovat vakiintuneet, kun tarpeetonta matkustamista on rajoitettu. "Mitä siitä tulisi, jos maailman 10 miljardia ihmistä matkustaisivat entiseen malliin?", kysyy matkalainen. Vastausta antaa toisenlainen matkalaisten joukko, jonka taival lomittuu edellisen kanssa. Se vaeltaa ekokatastrofiin romahtaneen liikenne- järjestelmän raunioilla - tavoitteena on päästä itärajan yli turvaan. Rääsyinen joukko etsii suojaa umpikujaansa tukehtuneen autoyhteiskunnan jäänteistä, raunioituneilta teiltä ja autonromujen seasta. Kaksi tietä vie liikenteen perimmäisten kysymysten ääreen. Sarjan on tuottanut Illume Oy, sen rahoittajina ovat olleet TV 1:n yhteistuotannot ja Tielaitos. Sarja liittyy Tielaitoksen 200-vuotisjuhliin ja perustuu laajan historiaprojektin tuloksiin, joita käsitellään myös kesällä 1999 ilmestyneen kolmiosaisen historiasarjan teoksissa Maata, jäätä, kulkijoita; Soraa, työtä, hevosia sekä Pikeä, hikeä, autoja.

Lisätietoja: Illume Oy, puh. & fax 09/1481489, e-mail: [email protected]

Kirjoittaja Tapani Mauranen on historiapalveluja tuottavan Chronicon Oy:n tutkija, joka on työskennellyt Tielaitoksen 200-vuotisprojektissa.