Tielaitos, keskushallinto
tulevaisuuden tutkimus-julkaisu
Tulevaisuuden näkymiä 3/1996
Sisältö
Lukijoille Liikenne- ja autokantaennuste 1995-2020: 1. tarkistus Rajaton maailma, referaatin loppuosa Shell-skenaariot Tulevaisuuden näkymiä ilmestyy vähintään neljästi vuodessa. Lehden kustantaja on Tielaitos, keskushallinto ja julkaisija tie- ja liikennetekniikkayksikkö. Toimituksessa ovat Nils Halla (vastaava toim.), ja Veijo Kokkarinen. Toimituksen osoite on Tiehalinto/tie- ja liikennetekniikka, PL 33, 00521 Helsinki, p. 0204 22 2516 (Halla), telefax 0204 22 2512. Jakelutoivomukset vastaavalle toimittajalle. - ISSN 0789-8886.
Lukijoille
Vuosi on kulunut Liikenne- ja autokantaennusteen
1995-2020 valmistumisesta. Veijo Kokkarinen tarkastelee kirjoituksessaan
ennusteen toteutumista.
Robert B. Reich on Harvardin kansantaloustieteen
professori ja Clintonin hallituksen työministeri. Muutama
vuosi sitten hän kirjoitti edelleen hyvin ajankohtaisen kirjan
'Rajaton maailma', jossa hän pohtii kansallisvaltion roolia
ja miten kansakunnat ja kansalaiset voivat selviytyä uudessa
globaalissa taloudessa. Julkaisemme tässä numerossa
Veikko Salovaaran tekemän laajan referaatin loppuosan. USAssa
näkyvästi esillä oleva 'toisinajattelijaekonomisti'
Paul Krugman tosin pitää Reichia 'harrastelijaekonomistina',
mutta mielestäni Reichilla kyllä on jotain todellista
oivallusta kehityksen suunnista. Krugmanin tuoreeseen kirjaan
(kirjoituskokoelmaan) 'Pop-Internationalism' tutustutaan seuraavassa
numerossa.
Lopuksi on vielä lyhyt selostus Royal Dutch
Shell/Shell Groupin käyttöön tehdyistä uusista
skenaarioista.
N. Halla
Sähköposti:
Veijo Kokkarinen
LIIKENNE-ENNUSTE 1995 - 2020: 1. tarkistus
Liikenne- ja autokantaennuste 1995 - 2020 (Tielaitoksen
selvityksiä 50/1995) valmistui loppukesällä 1995,
joten raportin valmistumisesta on kulunut noin vuosi. Liikenne
ei ole ensimmäisenä ennustevuotena kehittynyt aivan
ennustetulla tavalla. Vaikka bruttokansantuote kasvoikin vuonna
1995 noin 4 prosenttia ja kotitalouksien käytettävissä
olevat tulot nousivat peräti 7,5 prosenttia, liikenteen kasvu
jäi noin prosenttiin. Vuodelle 1995 oli ennustettu 1,6 prosentin
kasvua.
Syynä liikenteen hitaaseen kasvuun on mm. vähäinen
uusien autojen hankinta, ja siitä johtuva autokannan vanhentuminen.
Suurtyöttömyys ja yhteiskunnallisen epävarmuuden
lisääntyminen ovat hillinneet autojen hankintaa. Säästämisaste
on pysytellyt edelleen korkealla.
Kirjoituksessa tarkastellaan ennusteen pohjana olevien
taustatekijöiden kehitystä ja niistä tehtyjä
ennusteita. Ennusteen toteutumaa seurataan vertaamalla autokannan
ja liikenteen ennustettua ja toteutunutta kehitystä. Tärkeimpien
taustatekijöiden sekä liikenteen ja autokannan kehitys
ja ennusteet on esitetty kuvassa 1.
Liikenne-ennusteen pohjana olevia keskipitkän
ja pitkän aikavälin talousennusteita ja pitkän
aikavälin väestöennusteita ei ole muutettu, joten
tässä vaiheessa ei ole toistaiseksi syytä tarkistaa
vuoden 2020 ennustelukuja.
Lähivuosina liikenteen kasvu tuskin kuitenkaan
yltää ennustetulle tasolle. Yhteiskunnallinen epävarmuus,
suurtyöttömyys ja epätyypilliset työsuhteet,
sekä tuloerojen kasvu vähentävät uusien autojen
hankintaa. Autokanta kasvaa vain hitaasti, mikä heijastuu
myös liikenteessä. Lähivuosina EU:n konvergenssikriteereiden
yhtäaikainen tavoittelu useimmissa jäsenmaissa hidastaa
talouskasvua Euroopassa.
Näyttää myös siltä, että
muuttoliike Suomessa pohjoisesta etelään ja maaseudulta
kaupunkikeskuksiin on alkamassa uudelleen nopeutua. Liikenne keskittyy
entistä enemmän pääteille, haja-asutusalueiden
autioituminen vähentää liikennettä osalla
yhdysteitä.
Ennusteen taustatekijät
Ennusteen pohjana olevien taustatekijöiden kehityksessä
tai niistä tehdyissä ennusteissa ei ole kuluneen vuoden
aikana tapahtunut suuria muutoksia. Talousennusteet ovat ennallaan,
mutta alueellinen talouskehitys on ollut hyvin epätasaista.
Samoin väestön alueellinen kehitys on ollut epätasaista,
ja vuonna 1995 tuli useita vähenevän väestön
läänejä lisää. Kotitalouksien liikennemenot
ovat vuosina 1994 - 1995 kasvaneet muuta kulutusta nopeammin,
mutta eivät niin nopeasti, että niillä olisi ollut
vaikutusta liikenteen kasvun nopeutumiseen.
Väestön kehitys alueittain
Väestön alueellinen kehitys on ollut Suomessa
tasaista kuluneiden parin vuosikymmenen ajan. Vain Uudenmaan läänin
asukasluku on kasvanut selvästi muuta maata nopeammin. Myös
kaupunkiväestön osuus pysyi pitkään ennallaan.
Nyt näyttää siltä, että tasapainoinen
alueellinen kehitys on pysähtymässä. Vuoden 1995
aikana etenkin keskisen Suomen lääneissä väki
on vähentynyt, ja kasvua on ollut lähinnä Etelä-Suomen
lääneissä. Väestön kasvu on keskittynyt
suurimmaksi osaksi Etelä-Suomen kaupunkeihin.
Kuvassa 2 on esitetty väestön muutoksia
eri vuosilta lääneittäin. Useimmissa lääneissä
väestö kasvoi vielä kuluvallakin vuosikymmenellä
vuoteen 1995 asti, mutta kyseisen vuoden aikana monissa lääneissä
väestö alkoi vähetä. Kymen ja Mikkelin läänien
lisäksi uusia väestökatoläänejä
olivat viime vuonna Pohjois-Karjalan, Kuopion, Vaasan ja Lapin
läänit. Kokonaisuutena väestö lisääntyi
0,4 prosentilla, eli lähes saman verran kuin edellisenäkin
vuotena.
Kuva 2: Väestön muutos (%) lääneittäin
vuosina 1980 - 1995, 1990 - 1994 ja 1994 - 1995
Alueiden välisen muuttoliikkeen lisäksi
väestö on muuttanut maalta kaupunkeihin ja muihin taajamiin.
Vuodesta 1970 lähtien kaupunkien osuus väestöstä
on tilastojen mukaan kasvanut selvästi (kuva 3), mutta kaupunkien
osuuden kasvu johtuu pitkälti kaupunkien lukumäärän
kasvusta, eikä niinkään kaupunkiväestön
lisääntymisestä. Pykälät käyrässä
ovat seurausta juuri uusien kaupunkien syntymisestä. Kaupunkien
määrä on kasvanut 78 kaupungista 102 kaupunkiin
vuosien 1970 ja 1995 välisenä aikana.
Kuva 3: Kaupungeissa asuvan väestöosuuden
kehitys vuosina 1970 - 1995
Vuodesta 1990 lähtien Tilastokeskus on ottanut
käyttöön kolmiportaisen kuntaluokituksen, joka
perustuu asutuksen taajamaosuuteen ja keskustaajaman kokoon: kaupunkimaiset
kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat. Kaupunkimaisissa
kunnissa väestöstä yli 90 prosenttia asuu taajamissa
ja suurimmassa taajamassa asuu vähintään 15 000
henkilöä.
Monet uudet kaupungit eivät täytä
(eivätkä kaikki vanhatkaan) Tilastokeskuksen kaupunkimaisen
asutuksen kriteereitä, koska suurin osa niistä on pieniä,
5000 - 20 000 asukkaan kuntia ilman riittävän suurta
keskustaajamaa. Tilastokeskuksen kolmiportaisen kuntaluokituksen
mukaan kaupunkimaisten kuntien väestöosuus on edelleen
alle 60 prosenttia. Se on kuitenkin kasvanut 1990-luvulla lähes
prosentin vuosivauhtia. Kaupunkimaisten kuntien väestöosuus
on kehittynyt 1990-luvulla seuraavasti:
- vuonna 1990 väestöosuus oli 54 %
Kansainvälisen vertailun perusteella Suomessa asutaan hyvin hajallaan. Muissa Pohjoismaissa kaupunkiväestön osuus on 85 prosenttia ja yleensä teollisuusmaissa yli 80 prosenttia, joissakin tiheän asutuksen maissa (esim. Belgia) lähellä 100 prosenttia. Taajamiin muuttoa on tapahtunut kaupunkien lisäksi muissakin kunnissa. Tilastokeskus laskee taajama- ja haja-asutusvästön osuudet 10-vuotiskausittain väestönlaskennan yhteydessä. Kokonaisuutena taajama-aste (taajamissa asuvan väestön osuus koko väestöstä) on kehittynyt vuodesta 1960 lähtien seuraavasti:
Jatkossa muutto kaupunkeihin, taajamiin ja etelään lisääntynee. Tähän vaikuttaa mm. maatalouden sopeuttaminen EUhun. Samoin julkisen sektorin työpaikkojen, joiden osuus työpaikoista on Etelä-Suomen ulkopuolella suuri, karsiminen aiheuttaa muuttoliikettä etelään ja kaupunkeihin. Tilastokeskuksen tutkimusten mukaan maaseudun haja-asutusalueiden autioituminen on nopeutumassa.
Vähenevän väestön lääneissä
väestön ikärakenne on myös väestön
kasvun kannalta epäedullinen. Väestökatolääneissä
eläkeikäisten ikäryhmien osuus väestöstä
on suuri, nuorten ikäryhmien ja aktiiviväestön
osuus pieni. Näin on asianlaita keskisen Suomen alueilla,
kuten kuvasta 4 voidaan havaita. Kuvassa on esitetty Tilastokeskuksen
väestöennusteen muuttoliikevaihtoehdon mukainen väestön
ikäjakautuma maakunnittain vuonna 2020.
Kuva 4: Väestön ikäryhmittäiset
prosenttiosuudet maakunnittain vuonna 2020
Pitkällä aikavälillä väestön
ikärakenteella on merkitystä väestön sijoittumiseen
alueilla. Koska keskisessä Suomessa vanhojen osuus on suuri
ja nuorten osuus pieni, voidaan olettaa, että väestön
kasvu on hidasta tai väki jopa vähenee paljonkin joillakin
alueilla. Tilastokeskuksen ennusteen mukaan väestön
kehitys on kuitenkin melko tasaista.
Talouskehitys alueittain 1988 -1994
Tilastokeskuksen selvitysten mukaan talouskehitys
on ollut alueittain hyvin epätasaista Suomessa vuosina 1988
- 1994. Alueelliset erot talouskasvussa ovat edelleen lisääntymässä.
Kehitys on ollut nopeinta niissä lääneissä,
joissa asukasta kohden laskettu BKT on muutenkin keskimääräista
suurempi. BKT on kasvanut ajanjaksolla keskimääräistä
nopeammin Etelä-Suomessa ja rannikkoseudun lääneissä.
Hämeen lääni on poikkeus. Siellä BKT on reaalisesti
pienentynyt. Tähän lienee vaikuttanut Hämeen läänissä
sijaitsevat taantuvat teollisuuselinkeinot. Heikointa talouskehitys
on ollut keskisen Suomen alueilla, eli Mikkelin ja Keski-Suomen
lääneissä (kuva 5).
Kuva 5: BKT:n muutos (%) lääneittäin
vuosina 1988 - 1994
Kun BKT:n muutos lasketaan ajanjaksolle asukasta
kohden, vain Turun ja Porin ja Kymen lääneissä
sekä Ahvenanmaan maakunnassa talouskehitys on ollut positiivista
vuosina 1988 - 1994. Heikointa kehitys on ollut Keski-Suomen läänissä,
jossa BKT pieneni noin seitsemällä prosentilla (kuva
6).
Kuva 6: BKT:n muutos (%) asukasta kohden lääneittäin
vuosina 1988 - 1994
Jatkossa alueiden väliset erot todennäköisesti
lisääntyvät edelleen. Tähän vaikuttaa
kuntien valtionosuuksien vähentäminen, mikä kohdistuu
rankimmin köyhemmille alueille. Myös maatalouden sopeutuminen
EU:n säännöksiin heikentää maatalousvaltaisten
alueiden asemaa. Heikon talouskehityksen alueilla myös väestön
ikärakenne on tuotantotoiminnan kannalta epäedullista,
koska aktiivi-ikäisen väestön määrät
ovat pieniä.
VM:n keskipitkän aikavälin talousennuste
Valtiovarainministeriössä on kesäkuussa 1996 valmistunut uusi keskipitkän aikavälin talousennuste. Talouden kasvuluvut ovat vuoteen 2000 asti kokonaisuutena samat kuin vuoden takaisessa ennusteessa. Kuluvan vuoden ennustetta on pienenetty prosentilla, ja seuraavien kolmen vuoden lukuja on nostettu hiukan. VM:n uuden talousennusteen ja liikenne-ennusteessa 1995 - 2020 käytetyn talousennusteen BKT-kasvuluvut vuosille 1996 - 2000 ovat seuraavat:
Käsitykset talouskasvusta vaihtelevat tosin eri ennusteiden laatijoiden mukaan. VM:n ennusteiden mukaan talouskasvu on lähivuosina nopeampaa kuin muiden instituutioiden (ETLA, PTT, PT, Merita, OKO) laatimissa ennusteissa. VM ennustaa myös yksityisen kulutuksen kasvavan lähes saman verran kuin BKT:kin.
Suomessa ei ole valmistunut uusia pitkän aikavälin
talousennusteita. Maailman talouskasvusta tehdyt uudet ennusteet
ovat pysyneet ennallaan kuluneen vuoden aikana. Talousennusteet
eivät siis nyt anna aihetta pitkän aikavälin liikenne-ennusteiden
tarkistamiseen.
Hidastuuko tulokehitys?
Kotitalouksien tulot ja kulutus ovat kehittyneet
jossain määrin eri tahtia sitten 1980-luvun alun jälkeen.
Noususuhdanteessa viime vuosikymmenen lopulla kulutus kasvoi nopeammin
kuin tulot tai kansantuote. Yksityisen kulutuksen kehitys on seurannut
ajallisesti BKTn kehitystä. Sen sijaan tulojen kehitys on
1990-luvulla seurannut BKTn (ja kulutuksen) kehitystä noin
vuoden viiveellä. Tulojen kasvu jatkui kuluvan vuosikymmenen
alussa vielä lamankin aikana. Vastaavasti tulokehitys kääntyi
laman jälkeen nousuun vasta vuonna 1995, eli vuotta myöhemmin
kuin BKT (kuva 7). Osaltaan tulojen ja kulutuksen muutoksen eriaikaisuuteen
vaikuttaa se, että työ- ja virkaehtosopimukset tehdään
yleensä siten, että niiden ostovoimaa korottava vaikutus
toteutuu aikana, jolloin taloudellinen kehitys on saattanut jo
heiketä.
Tulojen ja kulutuksen eritahtinen kehitys näkyy
kotitalouksien säästämisasteen muutoksessa. Erityisesti
1980-luvun lopulla elettiin yli varojen ja säästämisaste
pieneni selvästi. Sen sijaan laman aikana säästämisaste
on ollut jälleen korkealla tulokehityksen ollessa taantuvaa
(kuva 8). Säästämisastetta on pitänyt korkealla
laman aiheuttama epävarmuus tulevaisuudesta. Suurtyöttömyys
ja sosiaaliturvan purkaminen ovat lisänneet säästämistarvetta.
Tilastokeskuksen arvion mukaan noin miljoona suomalaista kerää
omaa rahastoa pahan päivän ja vanhuuden varalle.
Vuosina 1980 - 1995 yksityinen kulutus on kasvanut
saman verran kuin BKT:kin. Sen sijaan tulokehitys on jäänyt
talouskehityksestä jälkeen. Jatkossa tulokehitykseen
vaikuttavat myös työelämän joustot, joita
on alettu toteuttaa Suomessakin.
Ulkomaisten esimerkkien perusteella voidaan päätellä,
että mikäli tulevaisuudessa työelämän
joustoja sovelletaan laajassa mitassa, on seurauksena hidas tulokehitys
ja tulokehityksen erkaantuminen talouskasvusta sekä kasvavat
tuloerot. Näin on käynyt maissa, jossa joustot ovat
olleet jo pitempään käytössä (USA, Englanti,
Uusi Seelanti).
Henkilöauton kustannukset Henkilöauton kustannusten kehitys on ollut maltillista kuluneen vuoden aikana. Vaikka polttoaineen verotusta onkin nostettu, auton reaalihinta on jopa hiukan laskenut mm. markan arvon vahvistumisen takia. Autoliikenteen verotus on Suomessa kuitenkin korkea verrattuna muihin Euroopan maihin.
Polttoaineen hinta saavutti keväällä
1996 jälleen vuoden 1960 tason vuoden alun 50 pennin polttoaineveron
korotuksen ansiosta. Kotitalouksien reaalituloihin suhteutettuna
bensiinin hinta on tänään kuitenkin vain kolmasosa
vuoteen 1960 verrattuna (kuva 9).
Bensiinin (95E) hinta oli vuoden 1996 keväällä
Suomessa neljänneksi kalleinta Euroopassa (kuva 10). Bensiinin
verotus on Suomessa EU-maiden toiseksi korkeinta. Korkeampaa veroa
maksetaan vain Ranskassa. Tällä vuosikymmenellä
bensiinin vero on noussut yli kaksi markkaa litralta. Irakin väliaikaisen
öljynmyyntikiellon purkamisen (22.05.1996) takia raakaöljyn
hinta on laskenut sittemmin hiukan, mikä on heijastunut myös
polttonesteiden vähittäismyyntihintojen laskuna touko-kesäkuun
vaihteessa 1996.
Kuva 10: Bensiinin (95E) hinta eräissä
Euroopan maissa 13.5.1996
Nykyään autoliikenteen veroista polttoaineverojen
osuus on 67 prosenttia ja hankinnan yhteydessä maksettavien
verojen 33 prosenttia. Kokonaisuutena autoliikenteen verorasitus
on Suomessa Euroopan toiseksi korkeinta. Korkeinta se on Tanskassa
maan ankaran autoveron vuoksi. Sen sijaan muiden kuin liikenteen
öljytuotteiden verotus on Suomessa keskimääräistä
eurooppalaista tasoa.
Liikenteen kulutusmenot
Kotitalouksien liikennemenot reagoivat taloudellisiin
suhdanteisiin yleensä ylijoustavasti. Noususuhdanteessa kotitalouksien
liikenteeseen käyttämä rahamäärä
kasvaa selvästi muuta kulutusta nopeammin ja vastaavasti
laman aikana muuta kulutusta hitaammin. 1990-luvun laman jälkeisessä
noususuhdanteessa liikennemenojen kehitys ei ole noudattanut enää
samaa kaavaa. Liikennemenot ovat tosin kasvaneet jonkin verran
muuta kulutusta nopeammin kahtena viime vuotena, mutta hitaammin
kuin aikaisemmissa nopean taloudellisen kasvun vaiheissa.
Polttoaineen hankintaan on kylläkin käytetty
rahaa myös laman aikana, mutta ajoneuvoja hankintaan on käytetty
vain puolet siitä rahamäärästä, mitä
käytettiin vuonna 1989 (kuva 11). Liikenteen kulutusmeno-osuus
(ilman matkailua) nousi vuoden 1993 pohjalukemista, 14 prosentista
15 prosenttiin vuonna 1995. Korkeimmillaan liikenteen kulutusmeno-osuus
oli 18 prosenttia vuonna 1989. Epävarmat tulevaisuuden näkymät
ovat hillinneet kotitalouksien liikennemenojen kasvua.
Ennusteen toteutuma
Autokanta Koko autokanta oli 0,6 prosenttia ja henkilöautokanta samoin 0,6 prosenttia ennustettua pienempi vuoden 1995 lopussa. Autokanta kasvoi 1,3 prosentilla vuonna 1995, kun ennuste oli 1,9 prosenttia. Ennustetut ja toteutuneet autolajeittaiset kantaluvut vuonna 1995 on esitetty taulukossa 1. Taulukko 1: Autokanta autolajeittain 31.12.1995 ja Tielaitoksen vuoden 1995 ennusteen mukainen kanta samana ajankohtana
+ = ennuste liian suuri,
Henkilöautotiheys oli 371 autoa 1000 asukasta
kohden vuoden 1995 lopussa (ennuste 375). Henkilöautotiheys
oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin se oli 388 autoa/1000 asukasta.
Liikenne
Liikenne (kaikki autot) oli 0,5 prosenttia ennustettua
pienempi vuoden 1995 tilanteessa. Liikenne kasvoi vuonna 1995
1,1 prosentilla, kun ennuste oli 1,6 prosenttia. Pääteillä
sen sijaan liikenne on kasvanut hiukan ennustettua nopeammin.
Yhdysteitä on muutettu seututeiksi, mikä näkyy
myös seututeiden liikenteen kasvuna ja yhdysteiden liikenteen
vähenemisenä ja poikkeavuuksina ennusteista. Eri tieluokilla
ennustettu ja toteutunut liikenne on esitetty taulukosa 2.
Taulukko 2: Liikenne tieluokittain vuonna 1995
ja Tielaitoksen vuoden 1995 ennusteen mukainen liikenne samana
ajankohtana
+ = ennuste liian suuri
Johtopäätöksiä
Liikenne-ennusteen pohjana olevia keskipitkän
ja pitkän aikavälin talousennusteita ja pitkän
aikavälin väestöennusteita ei ole muutettu, joten
tässä vaiheessa ei toistaiseksi ole syytä tarkistaa
koko maan pitkän aikavälin ennustelukuja. Jatkossa tosin
epävarmuus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä
saattaa lisääntyä.
Lähivuosina liikenteen kasvu tuskin kuitenkaan
yltää ennustetulle tasolle. EU:n konvergenssikriteereiden
yhtäaikainen tavoittelu useimmissa jäsenmaissa hidastaa
talouskasvua Euroopassa. Yhteiskunnallinen epävarmuus, suurtyöttömyys
ja epätyypilliset työsuhteet, sekä tuloerojen kasvu
vähentävät alttiutta kalliiden kestokulutustavaroiden,
esim. autojen hankintaan. Autokanta kasvaa vain hitaasti, mikä
heijastuu myös liikenteessä. Kulutuksen ja tulojen nopea
kasvu parina viime vuotena ei ole näkynyt liikenteen kasvuna
samalla tapaa kuin aikaisemmin vastaavissa olosuhteissa. Olisiko
myös nuorten kuluttajien asenteissa tapahtumassa perustavampaakin
muutosta: omaa autoa ei enää koeta välttämättömäksi
hankinnaksi, vaikka siihen olisi varaakin? Autoistumiseen voi vaikutta myös heikko tulokehitys. Ulkomaisten esimerkkien perusteella työelämän joustojen laajamittainen soveltaminen hidastaa tulokehitystä, tulokehitys erkaantuu talouskasvusta ja tuloerot kasvavat. Näin on käynyt maissa, jossa joustot ovat olleet jo pitempään käytössä (USA, Englanti, Uusi Seelanti).
Näyttää siltä, että tasapainoinen
alueellinen kehitys on pysähtymässä ja muuttoliike
pohjoisesta etelään ja maaseudulta kaupunkikeskuksiin
ja muihin taajamiin on alkamassa uudelleen nopeutua. Vuoden 1995
aikana monissa lääneissä väestön määrä
on vähentynyt ensimmäistä kertaa vuoden 1975 jälkeen.
Jatkossa alueiden väliset erot todennäköisesti
lisääntyvät edelleen. Tähän vaikuttavat
kuntien valtionosuuksien vähentäminen ja maatalouden
sopeutuminen EU:n säännöksiin. Heikon talouskehityksen
alueilla myös väestön ikärakenne on tuotantotoiminnan
kannalta epäedullista, koska aktiivi-ikäisen väestön
määrät ovat pieniä. Alueiden eriarvoisuuden kasvu vaikuttaa myös liikenteen alueelliseen jakautumiseen. Paremman talouskehityksen ja kasvavan väestön alueilla niin henkilö- kuin tavaraliikenteenkin kasvu on nopeampaa kuin taantuvilla alueilla.
Liikenne keskittyy entistä enemmän pääteille,
haja-asutusalueiden autioituminen vähentää liikennettä
joillakin yhdysteillä. Alueellisia ja lähivuosien ennustelukuja
jouduttaneen ehkä jo ensi vuonna tarkistamaan.
Käytetty kirjallisuus:
Tilastokeskus: Väestöennuste kunnittain
1995 - 2030. Väestö 1995:9.
Veikko Salovaara, RAJATON MAAILMA Yritysten ja kansallisvaltioiden uudet pelisäännöt Loppuosa Robert B. Reichin kirjan referaatista Robert B. Reichin kirja "Rajaton maailma" (Forssan kirjapaino 1995) ilmestyi alunperin vuonna 1991 nimellä "The Work of Nations". Poliittisen taloustieteen edustaja Reich on Harwardin J.F. Kennedy School of Governmentin professori ja presidentti Clintonin työvoimaministeri. Tässä kirjoituksessa on Reichin kirjan 3. ja 4. lukujen referaatti. Lukujen 1 ja 2 referaatti ilmestyi Tulevaisuuden näkymien numerossa 2/96. Esittely Reich kuvaa pääosin Yhdysvaltojen näkökulmasta taloudellista kehitystä ja siihen liittyviä yhteiskunnallisia muutoksia. Kuvaus on yleistettävissä maailman talous- ja yhteiskuntakehitykseen yleensä. Reich kysyy miten kansakunta ja sen ihmiset voivat löytää kansallisen motivaation, kun talous kansainvälistyy ja verkostoituu kansallisista siteistä irrottautuvaksi verkostotaloudeksi. Reichin kuvaamassa uudessa maailmassa menestyjiä ovat systeemianalyytikot: ongelmanratkaisijat ja -tunnistajat sekä välittäjät. Tämän kansainvälistyneen huippuihmisten ryhmän työn tuloksena syntyy tuotannon lisäarvo. He myös saavat syntyvästä tulosta aina vain suuremman osan ja yhteiskunnat jakautuvat yhä selvemmin älykkyyden ja lahjakkuuden mukaan menestyjiin ja syrjäytyviin. Kansakunta puolestaan muodostuu niistä ihmisistä, jotka elävät tietyssä maassa, puhuvat samaa kieltä ja jakavat saman kulttuurisen perinteen. Tästä ihmisryhmästä Reich käyttää nimitystä "me". Suuri osa "meistä" näyttäisi menettävän sekä työpaikkansa että työtulonsa. Tai "me" joudumme tyytymään huonosti palkattuihin tilapäistöihin.
Reichin kirja täydentää ansiokkaalla
tavalla tämän ajan taloudellisia ja yhteiskunnallisia
ongelmia käsittelevää kirjallisuutta. Haluaisin
tässä erityisesti mainita Reichin maanmiehen, Jeremy
Rifkinin kirjan "The End of Work" (referoitu Tulevaisuuden
näkymiä -lehden numerossa 4/95). Tulevaisuuden tutkijana
toteaisin, että Reichin kuvaama taloudellinen ja yhteiskunnallinen
kehitys ovat jo tätä päivää. Tulevaisuuden
haasteena on se, miten kansakunnat ja niiden ihmiset voidaan pelastaa.
Nykyisellä tavalla kehittyvä maailmantalous ei voi vastata
tehtävästään ihmiskunnan hyvinvoinnin luojana
ja ylläpitäjänä. Mieleen tulee etsimättä
yksi tämän ajan kovista toteamuksista: reaalisosialismi
on tuhoutunut, nyt on reaalikapitalismi menossa samaa tietä.
Aikaisemmin referoidut osat I ja II
Kirjan ensimmäisessä osassa Reich kuvaa
kansallisvaltioiden ja kansallisten talouksien syntyä. Tämä
kehitys huipentuu Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvuilla massatuotantoon
keskittyneiden suuryritysten luomaan hyvinvointiin, joka toteutti
amerikkalaisen unelman. Syntyi jatkuvasti laajentuva vauras keskiluokka,
jonka tulot kasvoivat koko ajan. Työllisyys oli korkealla
tasolla. Saatiin aikaan kansallinen sopimus, joka sulki piiriinsä
suurimman osan koko amerikkalaista yhteiskuntaa. Reich nimittää
tämän ajan kapitalistista taloutta kansallissankariksi,
joka toimi koko maailman vapaan yritteliäisyyden kadehdittuna
ideaalina.
Tämä onnela päättyi kuitenkin
1970-luvun alkupuolella siihen, että muut maat kirivät
kiinni Yhdysvaltojen talouden etumatkan ja se joutui sopeutumaan
yhä raivokkaampaan kansainväliseen kilpailuun. Kirjan
toisessa osassa, Reich kuvaa kuinka massatuotantoa soveltaneet
suuryritykset vähitellen korvautuvat kansainvälisiksi
verkoiksi muuttuvilla yrityksillä, jotka keskittyivät
lisäarvon tuottamiseen.
SYMBOLIANALYYTIKKOJEN MAAILMA (III OSA)
Keskustelu Yhdysvaltain talouden kilpailukyvystä
on Reichin mielestä menettänyt merkityksensä. Puhtaasti
yhdysvaltalaista taloutta ei enää ole. Nyt kansainväliset
yritysverkot kilpailevat keskenään. Tässä
amerikkalaiset ovat osa kansainvälisiä työmarkkinoita
ja heidän menestyksensä riippuu siitä, miten tehokkaasti
he kykenevät tuottamaan lisäarvoa edustamassaan yritysverkossa.
Kilpailu kohdistuu näin suoraan työntekijöihin.
Kyse on kunkin maan työntekijöiden kilpailukyvystä.
Jotkut kansalaiset menestyvät paremmin ja jotkut huonommin,
syntyy jako menestyjiin ja niihin, jotka eivät menesty. Puhe
amerikkalaisten kilpailukyvystä muodostuu siitä rahasummasta,
jonka maailman yritysverkot haluavat sijoittaa amerikkalaisten
tuottamiin palveluihin. Kansakunta ei ole enää samassa
veneessä, vaan kansalaiset ovat omissa erillisissä veneissään.
Amerikkalaisten tekemän työn tilastointi
on osoittautumassa lähes mahdottomaksi. Tilastot eivät
kerro, miten työ olisi tilastoitava maailmantalouden todellisuuden
kannalta. Reich ehdottaa uudeksi työnluokitukseksi seuraavat
kolme luokkaa, joiden hän katsoo parhaiten kuvaavan kansalaisten
erilaisia kilpailuasemia: (1)
Rutiinituotantopalvelut ovat toistuvaluonteisia tehtäviä
tuotantoketjuissa. Nämä ovat osittain samoja tehtäviä,
joita massatuotannon tuotantolinjoilla tehtiin. Niihin kuuluvat
myös alemman tason ja keskijohdon tekemät valvontatehtävät,
jotka kohdistuvat alaisten tekemiin rutiinitöihin ja vakiotyötapoihin.
Monet hienoina pidetyt tietojenkäsittelyammatit ja tietotekniikkaan
liittyvä komponenttien kokoaminen sekä rutiinikoodin
kirjoittaminen kuuluvat myös tähän ryhmään.
Nämä ihmiset muodostavat "tietotekniikan jalkaväen",
joka tekee yksitoikkoista liukuhihnaa muistuttavaa työtä.
Nämä ihmiset työskentelevät usein suurissa
yhteisissä tiloissa. Heidän palkkansa määräytyy
työajan tai tehdyn työn määrän mukaan.
Heidän tärkeimmät ominaisuutensa ovat: luotettavuus,
lojaalisuus ja *ohjeiden noudattaminen. Näitä rutiinituotantopalvelujen
tuottajia oli vuonna 1990 neljännes kaikista amerikkalaisista
ammattityöntekijöistä. Heidän osuutensa on
laskemassa. Tietokoneohjattu automaatio korvaa heidät. (2)
Henkilöstöpalvelut ovat myös yksinkertaisia
ja toistuvia palveluja, joista maksetaan työtuntien tai työn
määrän mukaan. Työ ei edellytä laajaa
koulutusta. Oleellista näille tehtäville on se, että
ne yleensä tarjotaan ihmiseltä toiselle suorassa yhteydessä
työn tulosten käyttäjiin. Tällaisia ovat mm.
kaupanmyyjät, tarjoilijat. huoltomiehet, kassat, sairaala-apulaiset,
siivoojat, kotiapulaiset, sihteerit, automekaanikot, lentoemännät,
fysioterapeutit ja kasvavana ryhmänä vartijat. Heidän
edellytetään olevan täsmällisiä, luotettavia
ja ohjattavissa olevia. Lisäksi heidän on käyttäydyttävä
miellyttävästi, kohteliaasti ja avuliaasti. Heidän
odotetaan tekevän muiden olon mukavaksi. He ovat suurelta
osin naisia. Vuonna 1990 tämän ammattikunnan osuus oli
noin 30 prosenttia koko Yhdysvaltojen ammattityövoimasta.
Heidän osuutensa kasvaa nopeasti. (3)
Symbolianalyyttiset palvelut tarkoittavat ongelmanratkaisua,
ongelmantunnistamista ja strategista välitystä. Tämä
on kansainvälinen ammattiryhmä, jonka harjoittajat kilpailevat
keskenään maailmanlaajuisesti. Symbolianalyytikko tunnistaa
ja ratkaisee ongelmia muuttamalla ne abstrakteiksi käsitteiksi
ja malleiksi. Näitä käsitellään analyyttisillä
työkaluilla ja tulos palautetaan sitten käytännön
ratkaisuiksi. Kyse voi olla resurssien käytön ja rahoituksen
suunnittelusta, juridiikasta, uusista keksinnöistä ja
menetelmistä, mainoskikoista jne. Kyse voi olla myös
rahojen viemisestä herkkäuskoisilta ja hitailta ihmisiltä.
Symbolianalyytikkoja ovat mm. tutkijat, insinöörit,
ohjelmistonsuunnittelijat, sijoitusneuvojat, yritysjohdon konsultit,
tietojärjestelmäkonsultit, strategiset suunnittelijat,
mainospäälliköt, muusikot, tuottajat - jopa yliopiston
professorit, Reich lisää.
Symbolianalyytikot ovat harvemmin tekemisissä
suoraan niiden ihmisten kanssa, jotka viime kädessä
käyttävät heidän työnsä tuloksia.
He ovat keskenään partnereita ja kumppaneita, eivät
esimiehiä ja valvojia. Heidän tulonsa saattavat vaihdella
tuloksen laadun ja kekseliäisyyden sekä nopeuden mukaan.
He saattavat kantaa poikkeuksellisen laajaa vastuuta ja ansaita
poikkeuksellisen suuria summia. He työskentelevät yksin
tai pienissä ryhmissä kuuluen usein kansainvälisiin
verkkoihin. Heidän tuloksensa syntyy ongelman määrittelystä,
ratkaisun laadinnasta ja toteutuksen suunnittelusta. Heillä
on korkeakoulu- ja yliopistotutkinto ja jatkotutkintoja. Pääosa
heistä on ollut tähän asti miehiä, mutta nyt
on naisten osuus kasvamassa. Myös mustia ja latinalaissyntyisiä
tulee mukaan. Heidän osuutensa on noin 20 prosenttia työvoimasta.
Osuus kasvoi 50-luvulta alkaen, mutta kasvu alkoi hidastua 80-luvulla.
Nämä kolme tehtäväryhmää
kattavat yli kolme neljäsosaa kaikesta ammattityöstä.
Tämän lisäksi maanviljelijät ja kaivostyöläiset
ym. luonnonvarojen suorat hyödyntäjät ovat noin5 prosentin ryhmä. Loput ovat julkishallinnon tai julkisen
rahoituksen varassa työskenteleviä. Heidän työnsä
on lähes poikkeuksetta suojattu kansainväliseltä
kilpailulta.
Symbolianalyytikkojen asema on koko ajan alttiina
kansainväliselle kilpailulle. Heidän onnistumisensa
edellyttää poikkeuksellista kykyä ratkaista, tunnistaa
ja välittää uusia ongelmia. Tässä tehtävässä
ei edetä perinteistä uraputkea myöten. Uusi talous
on täynnä tuntemattomia uusia ongelmia ja niiden ratkaisuhaasteita.
Näihin ei päästä vuosien uskollisella palvelulla
ja tunnollisella työrutiinien noudattamisella.
Symbolianalyytikot markkinoiden paineessa
Reich pohtii tässä luvussa mahdollisuuksia
valjastaa symbolianalyytikkojen taidot ja ideat ihmiskunnan yhteisen
hyvän palvelukseen. Markkinoiden paineessa tämä
ei välttämättä toteudu. Myyttinen vapaiden
markkinoiden ja valtiojohtoisuuden vastakkainasettelu on tässä
väärä lähtökohta. Oikea lähestymistapa
olisi markkinoiden järjestäminen siten, että symbolianalyytikoilla
on motiivi etsiä ihmiskuntaa hyödyttäviä ratkaisuja.
Ajatus vapaista markkinoista on Reichin mielestä
vain kuvitelma. Kukin kansakunta pohtii koko ajan yksilön
oikeuksien ja velvollisuuksien yhteensovittamisen ongelmaa ja
luo näin oman versionsa markkinoista. Markkinat ovat ihmisen
luoma yhteiskunnallinen instituutio, jonka on vastattava yhteisön
arvomaailmaa, solidaarisuuskäsitystä ja hyvinvointikäsitystä.
Valtionhallinto on se väline, jonka kautta yhteisö keskustelee
näistä kysymyksistä ja määrittelee markkinoiden
normit sekä varmistaa niiden noudattamisen. Vaarallista on
se, että julkisessa keskustelussa kysymys markkinoista pelkistetään
yhdeksi suureksi valinnaksi valtion ja markkinoiden välillä.
1970- luvun lopulla ja 80-luvulla tapahtunut markkinoiden
vapauttaminen oli vain muutos valtion toimintatavoissa. Se ei
poistanut valtion vastuuta kansakunnalle, vaikka vapaiden markkinoiden
myytti sai poliitikot unohtamaan vastuunsa joissakin kysymyksissä.
Reich kertoo mielenkiintoisia esimerkkejä lentoliikenteestä,
ilmansaasteiden säätelystä, pankkimaailmasta, valuuttakeinottelusta
ja sijoitusbisneksestä sekä lakiasioiden ja juridiikan
kasvusta. Kaikissa näissä symbolianalyytikot keskittyivät
keksimään mahdollisuuksia tehdä lisää
voittoa. Reich toteaa, että meidän on syytä epäillä
onko Yhdysvaltojen talous ja yhteiskunta yleensä voittanut
mitään asianajajien ja rahoitusasiantuntijoiden määrän
kasvusta.
Vain pieni osa pääoman kaupoista luo uutta
pääomaa ja lähes kaikki rahoitusinstrumentit sekä
osakkeet vain kiertävät kehää yhä nopeammin.
Kaikkeen tähän peliin keskittyneiden symbolianalyytikkojen
taidot ovat olleet poissa tuottavasta työstä. Reich
pitää aivan oikeutetusti tätä huolestuttavana.
Yhä vaikutusvaltaisemmaksi muuttuva, kansainvälistyvä
ja kansalliset siteensä riisuva symbolianalyytikkojen joukko
on todellinen huolenaihe, jos sen eettinen ja moraalinen vastuu
keskittyy pelkästään lisäarvon tuottamiseen
ja omien tulojen kasvattamiseen. Omasta puolestani näkisin
kuitenkin, että symbolianalyytikot eivät kaikki voi
olla pelkkiä fakkimiehiä. Heidän tehtävänsä
edellyttää monessa tapauksessa yhteiskunnallisten asioiden
tuntemusta. Tämä voi yllättäen muuttua myös
vastuuksi ihmisistä ja luonnosta.
Amerikkalaisten tulot
Reich toteaa että 1970-luvun puolivälin
jälkeen kehitys on kulkenut kohti suurempia tuloeroja. Vuosina
1977-90 amerikkalaisen köyhimmän viidenneksen tulot
alanivat noin 5 prosenttia ja rikkaimman viidenneksen nousivat
9 prosenttia. Vuonna 1990 köyhin viidennes sain 3.7 prosenttia
maan kokonaistulosta ja rikkain viidennes sai hieman yli puolet.
Varakkain viidennes *sai 26 prosenttia kokonaistulosta. Kyseessä
ei ole tilapäinen häiriö, vaan tuloerot kasvavat
yhä suuremmiksi. Yhä useampi amerikkalainen on köyhä
ja rikkaista tulee koko ajan rikkaampia.
Eräänä selityksenä tälle
kehitykselle Reich pitää verotusta ja erilaisia julkisia
maksuja. Nämä kohdistuvat ankarimmin köyhiin. Tämä
ei kuitenkaan yksin riitä tuloerojen kasvun selitykseksi.
Toinen selitys voisi olla pienituloisten yksinhuoltajaperheiden
määrän kasvu. Vuonna 1960 asui 91 prosenttia valkoisista
lapsista kahden vanhemman perheessä ja mustista 67 prosenttia.
Vuonna 1988 vastaavat luvut olivat 79 ja 39 prosenttia. Kuitenkin
yksinhuoltajaperheiden määrän kasvu hidastui jo
1970-luvulla. Samaan aikaan alkanut köyhyyden kasvu koskeekin
kahden vanhemman perheitä. Myöskään koulutuserot
eivät riitä selittämään tuloerojen kasvua.
Edellä esitettyjen syiden yhteisvaikutuskaan ei riitä
selittämään ilmiötä. Eriarvoisuus on
kasvanut koko maailmassa ja aikaisemmin kehitysmaille tyypillinen
eriarvoisuus on nyt ominaista myös kehittyneille maille.
Reich antaa tuloerojen kasvun selitykseksi kolme
vihjettä. Ensinnäkin hän puhuu työttömyydestä.
Sodan jälkeen aina 1970-luvun puoliväliin asti eri tuloluokkien
tulot kasvoivat samaa tahtia ja palkkakuilu kapeni. Silloin työttömyys
oli syynä köyhyyteen. Työttömyys on nykyisin
pienempi ongelma ja 70- ja 80-luvuilla luotiin 25 miljoonaa uutta
työpaikkaa. 90-luvun alussa lähes kuka tahansa työhaluinen
amerikkalainen pystyi saamaan työpaikan. Olennaista Reichin
mielestä on työpaikkojen laatu. Työpaikat saattavat
olla eri paikoissa kuin ihmiset ja suurin osa työpaikoista
ei enää takaa elantoa. Köyhtyneiden työssäkäyvien
osuus kasvoi vuosien 1978-87 välillä 23 prosenttia.
Kokopäiväisesti ympäri vuoden työskentelevien
kohdalla köyhyys kasvoi jopa 43 prosenttia. Töissäkäyviä
köyhiä ei koskaan ole ollut näin paljon sodan jälkeisenä
aikana. Virallisen köyhyysrajan alle pudonneita on 32,5 miljoonaa.
Tuloerot ovat kasvaneet suuryritysten sisälläkin.
Tämä koskee erityisesti teollisuustyöntekijöiden
palkkoja. Keskijohdonkin palkat ovat nousseet vain hieman 1970-luvulta.
Huippujohtajat ovat sensijaan saaneet jättipotin. Heidän
palkkansa ovat nousseet vuosien 1977-90 välillä kaikkiaan
220 prosenttia. Tämän lisäksi tulevat vielä
erilaiset uudet luontaisedut. Tyypillinen amerikkalainen toimitusjohtaja
sai vuonna 1960 noin 40 kertaa tehdastyölaisen palkan. Vuonna
1988 toimitusjohtajan palkka oli jo 70 kertainen. Hiljan kuulin
palkkaeron olevan jo 100 kertainen.
Omana kommenttinani lisäisin Reichin ensimmäiseen
vihjeeseen sen, että tulonjakoaparaatti ei selvästikään
toimi. Yhdysvalloissa on kovenevaan kansainväliseen kilpailuun
reagoitu saneerauksilla ja tietokoneohjatulla automaatiolla. Työttömäksi
jääneet ovat jossain määrin voineet sijoittua
uusiin huonopalkkaisiin työpaikkoihin, mutta heidän
palkkojensa on ollut pakko joustaa alaspäin kohti avointen
kansainvälisten työmarkkinoiden halpatyövoiman
palkkoja. Esimerkiksi meillä pohjoismaissa palkat ovat joustamattomia
ja työttömyys on puolestaan korkealla työn kalliin
hinnan takia. Tilannetta pahentavat vielä välilliset
työvoimakustannukset. Vapaat markkinavoimat *palkitsevat
kyllä tuottaviksi saneerattujen ja kansainvälistyneiden
yritysten johtoa ja systeemianalyytikkoja huippupalkoilla, mutta
eivät reagoi köyhien hätään. Mielestäni
tästä ei tarvitse vihjailla, sitä voi osoittaa
sormella.
Toisena tärkeänä vihjeenä tuloeroihin
ja köyhyyteen Reich vihjaa koulutustason vaikutukseen tuloeroja
luovana tekijänä. Kolmantena vihjeenä on miesten
ja naisten palkkaerojen pieneneminen. Yhteenvetona Reich toteaa
edellä esitetyn kehityksen pitävän paikkaansa koko
maailmassa ja näkee kehityksen syyn olevan nykyisessä
maailmantaloudessa ja ihmisten erilaisissa tehtävissä
siinä.
Miksi rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät
Perussyy tuloerojen kasvuun on ihmisen rooli maailmantaloudessa,
Reich toteaa. Kansalliset rajat eivät enää määrää
ihmisten taloudellisia kohtaloita. Rutiinituottajien asema on
nopeasti huononemassa. Suuryritykset ovat muuttumassa kansainvälisiksi
verkostoiksi ja rutiinituottajat kilpailevat suoraan miljoonien
muiden maiden rutiinituottajien kanssa. Suurin osa näistä
tekee töitä murto-osalla siitä palkasta, johon
esimerkiksi Yhdysvalloissa on totuttu. Standardoitu suurtuotanto
siirtyy vääjäämättä kohti halpaa
ja helposti saatavaa työvoimaa. Tämä merkitsee
siirtymistä rikkaista maista kehitysmaihin. Standardoitu tuotanto ei tarkoita pelkästään perinteistä raskasta tehdasteollisuutta. Rutiininomainen tietojenkäsittely ja tietokoneohjelmien yksinkertainen koodaus ovat yhtä herkkäliikkeisiä. Tämä rutiinityön siirtymien on taivaan lahja kehitysmaiden asukkaille. Samalla he rikastuvat ja kykenevät ostamaan rikkaitten maiden tuotteita. Kaikki hyötyvät massatuotteiden halpenemisesta. Hintana tästä on se, että rikkaitten maiden rutiinituottajat menettävät tulonsa ja työpaikkansa. Rutiinituotannon työpaikat ovat kadonneet nopeimmin perinteisiltä ammattiliittovaltaisilta toimialoilta ja ammattiliittojen jäsenyys on menettänyt kovasti suosiotaan Yhdysvalloissa.
Rutiinituotannon alempien esimiesten ja keskijohdon
työpaikat ovat niin ikään katoamassa. Verkostoiksi
muuttuvissa yrityksissä ei enää tarvita heidän
palveluksiaan. Tietokoneohjattu automaatio lisää rutiinitöiden
vähenemistä. Robotteja ja automatiikkaa käyttävien
työntekijöiden palkat saattavat olla suuriakin, mutta
heitä ei ole monia, Reich toteaa.
Henkilöpalvelujen tuottajat ovat myös vajoamassa.
Suurin osa heistä saa minimipalkkaa ja moni on osa-aikatyössä.
He ovat suojassa suoralta kansainväliseltä kilpailulta,
mutta eivät epäsuoralta. Entiset suurteollisuuden rutiinituottajat
kilpailevat heidän kanssaan. Yhdysvalloissa 80-luvun alussa
työpaikkansa menettäneistä 2,8 miljoonasta teollisuustyöntekijästä
kolmannes sai uuden työpaikan palvelualalta, mutta vähintään
20 prosenttia alemmalla palkalla. Yhä useampia ihmisiä
on tulossa henkilöpalvelualoille. Kilpailua lisäävät
entisestään lailliset ja laittomat siirtolaiset.
Työvoimaa säästävä tietokoneohjattu
automaatio on suurin uhka myös henkilöpalvelujen tuottajille.
Pankkiautomaatit, tietokonekassat, myyntiautomaatit, automaattiset
autonpesulat, itsepalveluhuoltamot jne. korvaavat ihmiset. Reich
*toteaa, että ihmisillä tuntuu olevan loputon tarve
saada henkilökohtaista huomiota, joten palvelualalla on tulevaisuutta,
mutta kilpailu on ankaraa ja palkat pysyvät alhaisina. Vanhusten määrä kasvaa jyrkästi tulevaisuudessa ja he tarvitsevat suuren määrän henkilökohtaista huomiota. Ongelmana on kuitenkin se, ettei vanhenevalla suurella ikäluokalla ei ole varaa maksaa näistä palveluista. Valtio on jo käyttänyt heidän maksamansa sosiaaliturvamaksut mm. budjettivajeiden maksamiseen. Suunnattomat hoitokustannukset lankeavat siis monien niiden maksettavaksi, jotka itse saavat tulonsa hoitotyöstä. Syntyy suuri kierto ja nettotuloksena on se, ettei elintaso voi parantua. Minusta tässä suohon vajoaja yrittää nostaa itseään tukasta. Ilman hyvin toimivaa tulonjakoa ei ongelmaa voida tyydyttävästi ratkaista.
Henkilöpalvelujen tulotaso riippuukin siitä
minkälainen elintaso on heidän asiakkaillaan. Jos nämä
menestyvät hyvin maailmantaloudessa, he pystyvät maksamaan
hyvin ostamistaan palveluista. Tämä on Reichin mielestä
ainoa todellisuuspohjainen esimerkki toimivasta "hyötyjen
valumisesta" (ns. trickle down efekti). Huomauttaisin että
tämä ns. Sayn laki on keskeinen 'hyvinvointitalouden'
argumentti. Harvoille rikkaille keskittyvät tulot valuvat
muille ihmisille kuitenkin vain, jos nämä rikkaat ehtivät
ja jaksavat kuluttaa kaikki tulonsa. Toisaalta rikkaitten tuottamien
tavaroiden tehokas kysyntä voi syntyä vain, jos tavallisilla
ihmisillä on tuloja, joilla he voivat ostaa näitä
tavaroita. Hyvin toimiva tulonjako on keskeinen haaste!
Symbolianalyytikkojen asema puolestaan paranee koko
ajan, kuten on jo todettu. Huippuanalyytikoilla on, Reichin mielestä,
suorastaan vaikeuksia pitää kirjaa tuloistaan. Koskaan
aikaisemmin ei laillisilla ansiotuloilla ole saavutettu tällaista
vaurautta. Räätälöityjä tuotteita tuottavat
ja lisäarvoon tähtäävät yritykset tarvitsevat
juuri heidän ideoitaan ja heidän välitystoimiaan.
Symbolianalyytikkojen tekemä käsitteellinen työ
luo paljon enemmän lisäarvoa, kuin mihin suurtuotanto
pystyi. Heitä tarvitaan sekä kehittyneissä maissa
että kehitysmaissa. Kehittyvä tietoliikenne ja kuljetustekniikka
on luonut heille maailmanlaajuiset markkinat. Reich pitää
symbolianalyytikkojen työtä niin mielenkiintoisena ja
heidän motivaatiotasoa niin korkeana, ettei sitä tarvitse
välttämättä edes stimuloida koko ajan nousevilla
palkkioilla. Itse haluaisin myös alleviivata tätä
näkökulmaa. Tasaisempi tulonjako voisi ilmeisesti olla
varsin mahdollista toteuttaa ilman, että symbolianalyytikkojen
motivaatio ja työn tulos siitä kärsisi.
1950- ja 60-lukujen massatuotannossa yritykset, niiden
työntekijät ja koko kansakunta olivat samassa veneessä.
Työntekijöiden ja johdon palkkojen piti olla jotenkin
toisiinsa verrannollisia. Kotimarkkinoihin sidotussa taloudessa
ei palkkoja myöskään voinut päästää
laskemaan niin alas, että talouden ostovoima ja siihen perustuva
tehokas kysyntä olisi vaarantunut. Amerikkalainen yritys
tarvitsi olemassaololleen kansallisen oikeutuksen, johon kirjoittamaton
yhteiskuntasopimus perustui.
Nyt epäviralliset ehdot ovat häviämässä.
Keskijohto on häviämässä kokonaan ja yhteys
huippujohtajien ja tuotantotyöntekijöiden välillä
on heikkenemässä. Amerikkalainen yritys toimii nyt kansainvälisenä
verkkona ja myy tuotteitaan sekä palvelujaan koko maailmaan.
Amerikkalaisten työntekijöiden ostovoima merkitsee huomattavasti
vähemmän yrityksen taloudelliselle selviytymiselle.
Tässä tilanteessa turhista estoista on päästy
eroon ja huippujohtajien sekä heidän symbolianalyytikkojensa
palkat ovat nousseet ennenkuulumattomiin korkeuksiin, vaikka muut
amerikkalaiset saavat entistä vähemmän. Minusta
tilanne selvästi muistuttaa matalaan rantaan saapuvaa aaltoa,
joka nousee korkeuksiin juuri ennen murtumistaan.
Symbolianalyytikon koulutus
Reich luottaa vapaaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan
ja sen etumatkaan sekä menestymiseen symbolianalyytikkojen
osalta. Parhaat amerikkalaiset koulut ja yliopistot tarjoavat
pienelle osalle nuorisoa - enintään 15-20 prosenttia
- erinomaiset lähtökohdat. Muuten ei amerikkalainen
koulujärjestelmä saa häneltä kovin hyvää
arvosanaa.
Symbolianalyyttiseen ajattelutapaan liittyy neljä
perustaitoa: (1)
Kyky ajatella abstrakteja asioita. Kyse ei ole niinkään
tiedoista, kun niiden ymmärtämisestä ja tulkinnasta.
On kyettävä tunkeutumaan faktojen taakse kysymään
miksi. Symbolianalyytikkojen on oltava epäileviä, uteliaita
ja luovia. (2)
Järjestelmäajattelu jossa todellisuus nähdään
syiden ja seurausten järjestelmänä. Tarvitaan kykyä
nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää elämä
prosesseina. (3)
Menestys edellyttää kokeilun oppimista.
Symbolianalyytikot kokeilevat jatkuvasti. Se on usein oppimista
yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Se on omaa vastuuta
jatkuvasta uuden oppimisesta. Se on myös kykyä intuitiivisiin
hyppäyksiin. (4)
Symbolianalyytikkojen täytyy kyetä tekemään
yhteistyötä. Yksilösuoritusten ja kilpailun sijasta
painopiste on ryhmäoppimisessa. Hyvin toimiva ryhmä
on aina enemmän kuin osiensa summa.
Reich toteaa, että symbolianalyytikot kerääntyvät
tiettyihin keskuksiin, joihin keskittyy vähitellen vahvoja
analyytikkoryhmiä. Näihin liittyy tärkeä "networking",
mikä tarkoittaa järjestelmällistä tapaa tietää
koko ajan mitä tärkeää on tapahtumassa. Symbolianalyyttinen
alue on aina oma suuri epävirallinen organisaationsa. Tässä
tehokkaassa epävirallisessa järjestelmässä
lahjat ja kyvyt ohjautuvat jatkuvasti sinne, missä ne tuottavat
eniten lisäarvoa, Reich uskoo. Itse panen merkille erityisesti
sen, että symbolianalyytikkojen koulutus edellyttää
laajaa fakkitietoja täydentävää yleistä
kulttuurista kouluttautumista. Heidän on ymmärrettävä
elämää ja ihmistä. Tämä antaa toiveita
uskoa siihen, että symbolianalyytikot kykenevät myös
uusiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oivalluksiin ja muutoksiin.
Tämä on merkittävä asia, kun muistetaan heidän
merkittävä asemansa nyt syntyneessä uudessa maailmassa.
VALTION MERKITYS (OSA IV)
Reich väittää että poliitikot
ja asiantuntijat puhuvat edelleen Yhdysvaltojen talouden elvyttämisestä
ja käynnistämisestä sekä kilpailukyvyn parantamisesta.
Nämä puheet sopisivat vuosisatamme puolenvälin
amerikkalaiseen talouteen, mutta eivät enää nykyiseen
nopeasti kansainvälistyvään verkostotalouteen.
Kohta ei enää ole olemassa amerikkalaisia yrityksiä
tai amerikkalaista toimialoja. Enää ei ole olemassa
edes erillään kansainvälisestä taloudesta
ohjattavia kansantalouksiakaan. Ongelma on asetettava uudella
tavalla. Vähemmän kysytään, mitä tapahtumassa oleva muutos merkitsee ihmisten työlle ja ansioille. Tosiasia on kuitenkin se, että kunkin maan taloudellinen menestys määräytyy siitä, miten hyvin sen kansalaiset elävät ja voidaanko heidän elintasoaan ylläpitää ja parantaa tulevaisuudessa. Reich sisällyttää elintason käsitteeseen myös puhtaan luonnon ja kauniin maiseman sekä yhteiskunnan turvallisuuden.
Kaikenkattava ja kumoamaton kysynnän ja tarjonnan
laki ei enää kunnioita valtionrajoja. Yksilön toimeentulo
riippuu siitä, minkä arvon maailmantalous antaa hänen
taidoilleen ja ajatuksilleen. Tässä symbolianalyytikoilla
on johtava asema. Rutiinituottajat ja henkilöpalvelujen tuottajat
ovat paljon heikommassa asemassa ja heille voidaan ennustaa kaikkea
muuta kuin hyvää. Reich näkee että haasteena
on näiden kahden jälkimmäisen ryhmän elintason
parantaminen. Ongelman ratkaisu ei ole hänen mielestään
mitenkään mahdoton ja ratkaisut ovat tiedossa. Varsinainen
haaste on poliittisen tahdon löytäminen.
Yhtenä keinona Reich mainitsee progressiivisen
tuloverotuksen. Yhdysvaltojen historia tuntee hyvin tämän
keinon. Vuonna 1917 presidentti Woodrow Wilson sai läpi 83
prosentin henkilökohtaisen tuloveron. Vuonna 1935 presidentti
Franklin D. Rooseveltin aikana tämä vero oli jälleen
79 prosenttia. Progressiivisuus rapistui sitten vähitellen
ja katosi lähes kokonaan 70-luvun lopun ja 80-luvun verotuksen
"uudistuksissa" (lainausmerkit Reichin). Verotuksen
painopiste siirtyi rikkailta köyhille. Nykyään
on rikkaiden tulovero Yhdysvalloissa alhaisempi kuin missään
muussa teollisuusmaassa. Jyrkempi progressio ei ole mikään
ihmelääke, mutta se parantaisi kehitystä, Reich
arvelee. Toinen tapa vähentää yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta on varata kaikille lahjakkaille ihmisille mahdollisuus tulla symbolianalyytikoiksi. Reich katsoo että periaatteessa kaikki amerikkalaiset rutiinityöntekijät voisivat ryhtyä symbolianalyytikoiksi ja antaa entisten työpaikkojen mennä kehitysmaihin. Symbolianalyytikkojen kysyntä kasvaa maailmalla riittävästi. Käytännössä tämä on kuitenkin ylivoimainen tehtävä esimerkiksi koulutusta ja oppimista ajatellen.
Kolmas tapa on kehittää tuotantotyöntekijöiden
ja myös henkilöpalvelujen työnkuvaa varustamalla
heidät tietokoneilla ja antamalla heille suuremman vaikutusvallan
ja vastuun. Näin tapahtuukin, mutta kaikkialla muualla maailmassa
on menossa sama kehitys. Kilpailu on tässäkin äärimmäisen
ankaraa ja työvoimaa on tarjolla tähänkin murto-osalla
amerikkalaisten minimipalkasta.
Neljäntenä Reich mainitsee pitkäaikaisköyhien
ongelman. Heiltä puuttuvat monet perusedellytykset itsenäiseen
ja tuottavaan toimintaan yhteisön jäseninä. Heihin
voidaan kohdistaa ammattikoulutusohjelmia ja yksinhuoltajaäideille
voidaan järjestää ilmainen päivähoito.
Köyhien lapsille voidaan antaa erityistä koulutusta.
Monilla yhteiskunnan vähäosaisilla on näin yhtäläinen
mahdollisuus tuottavaan elämään.
Tärkeä kysymys on se, mistä varat
saadaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön. Reichin mielestä
tämä taakka pitää kohdistaa siihen ryhmään,
jonka tulot ovat nousseet. Siis symbolianalyytikoille, jotka saavat
noin puolet kansantulosta. Mutta kuinka paljon hyväosaiset
haluavat tätä taakkaa kantaa? Amerikkalaiset ovat etääntymässä
toisistaan ja Tocquevillen vuonna 1831 havaitsema amerikkalainen
valistunut oman edun tavoittelu sekä keskinäinen taloudellinen
riippuvuuden tunne ovat katoamassa. Ilman hyväosaisimman
viidenneksen tukea on lähes mahdotonta koota tarvittavat
taloudelliset resurssit.
Julkisten investointien taantuminen
Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irrottautumassa
muusta kansasta. Heidän uudet kansainväliset hyvinvoinnin
lähteensä ovat saaneet tämän aikaan. Heillä
on aivan uusi käsitys tehtävästään ja
vastuustaan yhteiskunnassa. Yksi konkreettinen ilmaus tästä
irtaantumisesta on symbolianalyytikkojen vähenevä ja
matalapalkkaisten amerikkalaisten kasvava verotaakka ja siihen
lisättävät sosiaaliturvamaksut, liikevaihtovero,
erilaiset käyttäjämaksut jne. Samalla valtio on
vähentänyt rahoitustaan ohjelmille, joilla parannettaisiin
vähäosaisen neljän viidesosan tuottavuutta ja osaamista
sekä heidän pääsyään työmarkkinoille.
Keski- ja matalapalkkaisten reaaliansiot ovat laskeneet tasaisesti.
Reich odottaa heidän verokapinointiaan. Sotien jälkeiselle ajalle tyypilliset valtion investoinnit kouluihin, ammattikoulutukseen, liikennejärjestelmään ja muihin julkisiin palveluihin nähtiin koko kansakuntaa tervehdyttävinä toimenpiteinä. Nyt on ajattelutapa muuttunut. Esimerkkinä Reich mainitsee sortuvat sillat ja murenevat valtatiet. Valtion vetäytyminen on tapahtunut nopeasti. Myös koulutukseen kohdistetut investoinnit ovat vähentyneet ja Yhdysvallat sijoittuvat kansainvälisessä vertailussa huonosti. Silti julkisen koulutukseen kohdistuvat vaatimukset ovat koko ajan lisääntyneet.
Virallinen selitys siihen, ettei infrastruktuuriin,
koulutukseen ym. liikene varoja on rahojen puute. Kuitenkin aseteknologiaan
liikenee suunnattomia summia. Vuonna 1989 amerikkalaisten kulutusmenot
olivat noin 3 500 miljardia dollaria. Köyhempi neljä
viidennestä sai siitä noin 1750 miljardia. Rikkaalla
viidenneksellä, symbolianalyytikoilla, olisi näin varaa
maksaa veroja, mutta verotaakka on siirtynyt köyhille. Jos
veroasteikko olisi sama kuin vuonna 1977, olisivat symbolianalyytikot
joutuneet maksamaan vuonna 1989 veroja 93 miljardia dollaria enemmän.
Vuosien 1990 ja 2000 välillä kertyisi näin yli
1000 miljardia enemmän verotuloja. Jos summaan lisättäisiin
asejärjestelmistä säästettävissä
olevat varat valtiolla olisi käytettävissään
2000 miljardia dollaria *enemmän esimerkiksi yhteiskunnallisiin
investointeihin. Verotuksen kiristäminen nähdään
kuitenkin uhkana rikkaiden säästämiselle ja siten
investoinneille.
Mitä iloa on jälkeenjääneisyydestä
Reich käy kiukkuisesti vanhaa uskonkappaletta
vastaan, joka väittää, että varakkaitten veroja
on alennettava ja valtion menoja on leikattava sekä budjettivajetta
pienennettävä. Tämä käsitys perustuu
siihen harhaluuloon, että kaikki julkinen varainkäyttö
on pelkkää kulutusta. Kuitenkin julkinen sektori investoi
yhteiskunnan infrastruktuuriin ja koulutukseen, joiden varassa
kansakunnan menestys paljolti lepää. Rikkaiden yksityistä
säästämistä on kannustettava verohelpotuksilla,
jotta syntyy pääomia ja näin edellytyksiä
tuotannollisille investoinneille. Jälkimmäinen käsitys
piti jossain määrin paikkaansa suljettujen pääomamarkkinoiden
aikana. Nyt kuitenkin pääomat siirtyvät vapaasti
yli valtionrajojen ja pääoman hinta on vakiintumassa
samalle tasolle kautta maailman. Tässä uudessa kansainvälistyvän talouden tilanteessa varakkaiden amerikkalaisten säästöt eivät enää perinteisen talousteorian edellyttämällä tavalla "tihku alas" (trickle down) amerikkalaisille yrityksille ja edelleen koko Yhdysvaltain väestölle. Nyt ne "tihkuvat ulos" maailmalle sinne missä on parhaat investointimahdollisuudet.
Julkiset investoinnit infrastruktuuriin ja koulutukseen
ovat nyt tärkeä tekijä, jolla houkutellaan kansainvälistä
pääomaa maahan. Reich kutsuu tätä kansantaloudellisen
nationalismin uudeksi logiikaksi. Hyvin koulutetut työntekijät
ja nykyaikainen infrastruktuuri houkuttelevat maahan kansainvälisiä
yritysverkkoja. Nämä tarjoavat hyviä työpaikkoja,
joissa työntekijät saavat lisäkoulutusta ja kokemusta.
Koulutetut ja kokeneet kansalaiset tuottavat enemmän lisäarvoa
maailmantalouteen ja saavat tästä yhä suurempia
korvauksia. Vaihtoehtona tälle on maa ilman modernia infrastruktuuria
ja koulutettua työvoimaa. Ulkomaalaiset investoijat voidaan
houkutella tällöin maahan vain alhaisilla palkoilla
ja veroilla. Tässä tilanteessa maan kyky investoida
koulutukseen ja infrastruktuuriin heikkenee edelleen ja kierre
alaspäin on käsillä. Reich kysyy kumman em. vaihtoehdoista
Yhdysvallat on nyt valitsemassa? Hän näkee politiikan
vastuullisena tästä valinnasta.
Oikea näkemys valtiontaloudesta maailmantalouden
osa-alueena on vetää selkeä raja investointien
ja kulutuksen välille. Kyse on siitä, mikä osa
tulosta käytetään tulevan hyvinvoinnin rakentamiseen
ja mikä nykyhetken tarpeiden tyydytykseen. Voidaan hyvin
velkaantua ulkomaille, jos velka käytetään tuotannollisiin,
infrastruktuuria kehittäviin ja koulutuksen parantamiseen
tähtääviin investointeihin. Tämä on paljon
hyödyllisempää kuin budjetin pitäminen tasapainossa
investointeja lykkäämällä tai leikkaamalla.
Velka on ongelma vain silloin, jos se käytetään
kulutukseen. Reich katsoo että juuri näin meneteltiin
Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Näin menetteli erityisesti maan
varakkain viidennes.
Tärkeää on todeta että henkisen
pääoman tuotto suhteessa rahapääoman tuottoon
on koko ajan kasvamassa. Maan kansalaisten elintaso riippuu myös
heidän kyvystään hallita kokonaiskulutustaan ja
investointejaan. Reich kuitenkin toteaa, että amerikkalaiset
päättäjät ovat valinneet strategiakseen juuri
päinvastaisen. He pyrkivät leikkaamaan julkisia investointeja
ja sallivat varakkaiden pitää yhä suuremman osan
tuloistaan. Tälle sitkeälle vääristymälle
hän näkee kaksi mahdollista selitystä. Toinen vähemmän
kyyninen selitys on yksinkertaisesti päättäjien
ymmärtämättömyys. Toiseen vähemmän
mairittelevaan selitykseen hän palaa seuraavassa luvussa.
Uusi yhteisö
Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irtautumassa
tavallisesta kansasta. He kyllä kantavat kansalaisvastuunsa,
mutta tämä vastuu kohdistuu vain niihin ihmisiin, joilla
on samansuuruiset tulot kuin heillä itsellään.
He eivät ole valmiit jakamaan tulojaan vähäosaisempien
kesken.
Symbolianalyytikot sijoittuvat omiin saarekkeihinsa
kaupungeissa, tai omiin asumalähiöihin taikka maaseudulle
perustettuihin etälähiöihin. Näitä suojelee
yksityinen poliisikunta, johon kuuluu univormupukuisia vartioita
ja siviilipukuisia etsiviä. Vuonna 1990 yksityiset vartijat
muodostivat 2,6 prosenttia Yhdysvaltojen työvoimasta, mikä
on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1970 ja enemmän
kuin virallisten poliisien määrä maassa. Vartiointiala
on eräs nopeimmin kasvava toimiala Yhdysvalloissa. Vastaavasti
julkisella sektorilla kasvaa vanginvartioiden työ. Vankimäärä
on kaksinkertaistunut vuosien 1960-1980 välillä ja uudestaan
vuosien 1980-1990 välillä ja sen ennustetaan kaksinkertaistuvan
jälleen vuosien 1990-1995 välillä. Symbolianalyytikot
irrottautuvat myös koulujärjestelmän osalta tavallisesta
kansasta yksityisiin kouluihinsa.
Ajatus "naapuristosta" on aina vedonnut
amerikkalaisiin. Reich siteeraa Ronald Reagania, joka sanoi paikallisyhteisöä,
jossa naapurit auttavat toisiaan ja kasvattavat lapsiaan, Amerikan
peruskallioksi. Siinä syntyvät amerikkalaiset arvot.
Ongelmana on vain nyt se, etteivät amerikkalaiset enää
elä perinteisessä yhteisessä naapuristossa, Reich
toteaa. Henkiinherätetty naapuriston merkityksen korostus
antaa nyt oikeutuksen symbolianalyytikkojen taloudellisille saarekkeille.
Avokätisyys ja solidaarisuus kohdistuvat nyt samatuloisiin,
eikä kellään ole aihetta huonoon omaantuntoon.
Symbolianalyytikot käyttävät kyllä paljon
resursseja ja näkevät vaivaa yhteisönsä auttamiseen,
mutta he haluavat tehdä tämän vapaaehtoisesti omassa
piirissään eikä maksamalla veroja.
Mikään muu kansa ei onnittele itseään
innokkaammin hyväntekeväisyydestä kuin amerikkalaiset.
Toiminta on vilpitöntä ja ihailtavaa. Tämä
hyväntekeväisyys kuitenkin vain harvoin kohdistuu todella
köyhiin ihmisiin, Reich toteaa. Suurin osa rikkaiden lahjoituksista
menee paikkoihin, joissa varakkaita ihmisiä viihdytetään,
inspiroidaan, parannetaan tai koulutetaan. Sama koskee yritysten
hyväntekeväisyyttä.
Irtaantumisen politiikka
Reich toteaa että symbolianalyytikkojen irtaantuminen
muista amerikkalaista on tapahtunut rauhallisesti ja hiljaisesti.
Epävarman taloudellisen tulevaisuuden uhkaama neljä
viidesosaa ei ole noussut äänekkäästi vastustamaan
eriarvoisuuden lisääntymistä tulojen, työolosuhteiden,
verotuksen, koulutuksen, vapaa-ajan palvelujen, turvallisuuden
ja julkisten palvelujen kohdalla. Tämä hiljainen hyväksyntä
kaipaa selitystä.
Aikaisemmin harjoitettu protektionismi olisi voinut
suojata amerikkalaisia työntekijöitä, mutta siitä
on luovuttu ja nyt ei enää kukaan ilmoittaudu sen kannattajaksi.
Syynä on se, että yritykset ovat muuttuneet kansainvälisiksi
verkoiksi, joilla vapaa liikkuminen yli rajojen on välttämättömyys.
Järjestäytynyt työvoima jäi yksin puhumaan
kauppasuojan puolesta, mutta heidän vaikutusvaltansa väheni
rutiinityöntekijöiden määrän vähetessä.
Yritysten Washingtonin lobbaajien suuret ja kovaääniset
vaatimukset Yhdysvaltojen kilpailukyvyn suojaamisesta ovat Reichin
mielestä pelkkää teatteria.
Symbolianalyytikot pyrkivät ostamaan henkilöpalvelunsa
mahdollisimman halvalla ja myös kansainvälisiltä
markkinoilta. Tämä hiertää heidän ja
kotimaisten henkilöpalvelujen tuottajien välejä.
Henkilöpalveluja ei tosin suuressa määrin voida
suoraa korvata ulkomaisella tarjonnalla, mutta kylläkin palvelujen
automatisoinnilla. Työvoimapula saattaa tilapäisesti
nostaa henkilöpalvelujen palkkoja. Osa-aikaisessa työsuhteessa
työskentelevät ja eläkeläisten sekä koululaisten
muodostama jäännöstyövoima reagoi kuitenkin
lisääntyneeseen kysyntään ja nouseviin palkkoihin,
joten todellista työvoimapulaa ei ole odotettavissa. Työvoiman
tarjontaa voidaan myös laadullisesti lisätä koulutuksella.
Halvempi vaihtoehto on kuitenkin siirtolaisuus. Monilla siirtolaisilla
on jo koulutus ja he ovat valmiit työskentelemään
halvalla. Reich toteaa että konservatiivit suosivat tämän
takia lisääntyvää siirtolaisuutta. Symbolianalyytikkojen
kannalta katsoen siirtolaisuus on positiivinen ilmiö ja säästää
heidän rahojaan. Henkilöpalvelujen tuottajien kannalta
asia on tietenkin toisin päin.
Amerikkalaisten on vaikea ymmärtää
muuttunutta maailmataloutta. He uskovat edelleen että kaikkien
on yhdessä varmistettava amerikkalaisen talouden elinvoima.
Amerikkalaisten sijoittajien on saavat riittävästi tuottoja
pysyäkseen motivoituina. Lisäksi uskotaan, ettei valtiovallalla
nyt ole varaa käytettäväksi teihin, siltoihin,
puhtaaseen veteen, köyhien terveydenhuoltoon, koulutukseen
jne. Amerikkalaisiin vetoaa ajatus siitä, että kukin
saa ansionsa mukaa. Rikkaat ovat ansainneet rikkautensa ja heidän
omaisuuteensa puuttuminen olisi epäoikeudenmukaista. Taustalla
on periamerikkalainen toive siitä, että kuka tahansa
voi rikastua työllä, sisulla ja sydämellä.
Yksi selitys vähäosaisen neljän viidesosan
nöyryydelle on usko siihen, ettei poliittinen osallistuminen
kannata. He käyttävät äänioikeutta erittäin
laiskasti. Kansallisten vaalien äänestysprosentti on
alle viidenkymmenen. Muistan lisäksi lukeneeni että
äänioikeutetuiksi kirjoittautuneitakin on hämmästyttävän
vähän koko kansasta. Näkemys politiikan hyödyttömyydestä
on siten itseään toteuttava ennuste ja köyhä
neljä viidesosa on ajautunut poliittiseen noidankehään
jolle on ominaista kyynisyys ja passiivisuus.
Yleisesti katsotaan, että poliitikot ovat vain
hyväosaisten asialla. Vaalien kalliit rahoitusmenot sitovat
puolueet rahoittajiin. Tämä hillitsee ongelmien avointa
käsittelyä. Jos köyhemmät amerikkalaiset olisivat
aktiivisempia, he kyllä voisivat peitota symbolianalyytikkojen
rahallisen vallan. Maailmantalous on kuitenkin vienyt järjestäytyneen
työväen voiman, eikä ole näkyvissä mitään
helppoa tapaa saada tämä palautettua.
Kuka on "me"?
Tämä on Reichin kirjan keskeisin kysymys.
Hän kysyy, mikä on valtion tehtävä uudessa
kansainvälisessä taloudessa? Ja hän vastaa, ettei
se ole valtion lippua kantavien yritysten kannattavuuden parantaminen
tai sen kansalaisten maailmanlaajuisten omistusten kasvattaminen.
Se on kansalaisten elintason parantaminen kasvattamalla lisäarvoa,
jonka kansalaiset voivat tarjota maailmantalouteen. Olennaista
ei ole se, mitä me omistamme, vaan se mitä me teemme.
Kun menestyvä osa kansalaisista tuottaa merkittävästi
lisäarvoa, on heidän jaettava varallisuuttaan ja investoitava
köyhimmän neljän viidenneksen hyväksi.
Reich varottaa olettamasta, että nykyinen kehitys
jatkuu samanlaisena tulevaisuuteen ja symbolianalyytikot rikastuvat
jatkuvasti rutiinituottajien sekä henkilöpalvelujen
tuottajien köyhtyessä. Historia etenee harvoin näin
suoraviivaisesti. Tällaiset trendiennusteet epäonnistuvat.
Odottamatomat tapahtumat tulevat todennäköisesti muuttamaan
kehityksen kulkua. Ensinnäkään symbolianalyytikot
eivät todennäköisesti pysty suojaamaan itseään
syrjäytyneen ja epätoivoisen väestön valtaosan
ryöstelyltä. Vartija-armeijoiden, hälytysjärjestelmien
ja vankiloiden teho ei tähän riitä. Reich näkee
myös mahdollisena, että symbolianalyytikot päättävät,
että heillä on vastuu maanmiestensä hyvinvoinnin
parantamisesta riippumatta siitä, saavatko he itse henkilökohtaista
hyötyä. Uuden kansalliseen lojaalisuuteen perustuvan
patriotismin synty voi olla mahdollista. Tämä on minustakin
eräs mahdollisuus.
Reich palauttaa taas mieliin Tocquevillen oikein
ymmärretyn oman edun periaatteen. Kaikki hyötyvät
keskinäisen taloudellisen riippuvuuden verkostosta. Me elämme
samassa yhteiskunnassa. Me tunnemme lojaalisuutta omalle kaupungille,
maakunnalle ja maalle. 1950- ja 60- lukujen kehitys ja vauraan
keskiluokan synty on esimerkkinä tästä. Nyt käynnissä
oleva kehitys on tosin heikentänyt tätä yhteenkuuluvuutta
ja kyse onkin siitä, ovatko kansalaistottumukset ja kansalaisvastuu
riittävän vahvoja pitämään kurissa uuden
kansainvälisen talouden hajottavat voimat. Me olemme joka
tapauksessa kansalaisia ja elämme samassa yhteiskunnassa,
Reich toteaa.
Sosiaalisten ja poliittisten siteiden pitävyyden
ongelma koskee kaikkia maita. Yhteiskunnissa, joissa kansalliset
sitoumukset ovat voimakkaita, ratkaisu painottuu sosiaaliseen
suuntaan ja "olemme kaikki samassa veneessä" -nationalismi
pääsee voitolle. Kyse ei ole pelkästään
valistuneen oman edun ajatuksesta, vaan myös syvään
juurtuneesta yhteisestä perinnöstä ja kansallisesta
kohtalosta. *Reich mainitsee tästä esimerkkeinä
japanilaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset, sveitsiläiset
ja saksalaiset. Voisin kysyä, kuuluisivatko suomalaiset samaan
joukkoon?
Reich muistuttaa, että nationalismi voi olla
myös vaarallinen kiihkoisänmaallisuudeksi tulkittuna.
Historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä "nollasummanationalismista",
joka väittää että jokaisen kansallisen voiton
ehtona on toisen kansakunnan tappio. Laajempi kansainvälinen
näkökulma on erityisen tärkeää, kun muistetaan
kansainvälinen eriarvoisuus ja syrjäytyneiden maiden
vajoaminen toivottomaan köyhyyteen. Laaja kansainvälinen
haaste liittyy myös koko ihmiskuntaa uhkaavien ympäristöongelmien
torjuntaan. Itse lisäisin tähän että maapallon
kasvava väestö ja rajalliset resurssit luovat ennen
pitkää "nollasumma" -tilanteen ja kansainvälinen
solidaarisuus saattaa muuttua todella vaativaksi haasteeksi. Sitä
voisi luonnehtia metaforisesti vaatimukseksi tyytyä "jokapäiväiseen
leipään.
Voimmeko odottaa, että asioita kansainvälisesti
tarkasteleva kosmopoliitti, systeemianalyytikko, olisi valmis
vastustamaan nollasummaratkaisuja ja toimimaan vastuullisesti.
Olisiko hän valmis jakamaan hyvinvointiaan vähäosaisempien
kanssa myös kansainvälisesti. Reich toteaa että
oikeudentaju ja anteliaisuus ovat opittuja asioita. Ne perustuvat
vallitsevaan kulttuuriin ja sen eettiseen motivaatioon. Suuret
sosiaaliset liikkeet ovat saaneet alkunsa paikallisesta toiminnasta,
jossa lähimmäisyys voidaan kokea aidosti. On myös
todettava, että kansainvälisellä tasolla ratkaisemattomilta
tuntuvat maailmanlaajuiset ongelmat saattavat näyttää
ratkaistavilta pienemmissä paikallisissa yhteisöissä.
Onko meidän valittava nollasummanationalismin
ja tunteettoman kansainvälisen ajattelun välillä,
Reich kysyy. Ovatko nämä ainoat vaihtoehdot? Meillä
on myös kolmas vaihtoehto: positiivinen taloudellinen nationalismi.
Tässä kunkin maan kansalaiset kantavat suurimman vastuun
maanmiestensä kykyjen kehittämisestä, jotta nämä
voivat elää täyden tuottavan elämän.
Samalla kansalaiset kuitenkin työskentelevät yhteistyössä
myös muiden maiden kansalaisten kanssa. Näin varmistetaan
se, ettei omia kansallisia parannuksia tehdä toisten kustannuksella.
Korkein päämäärä on parantaa koko maailman
hyvinvointia.
Elämme historiallisesti poikkeuksellista kautta.
Kaksi vuosisataa vanha kansallisvaltio ei ole enää samanlainen
ja sen sisäisten riippuvuuksien ja ulkoisen uhan luoma nationalismi
on häviämässä kansainvälisyvässä
ja verkostoituvassa maailmassa. Nyt on määriteltävä
uudelleen, keitä yhteiskunnan jäsenet ovat ja miksi
he ovat liittyneet yhteen sekä mitä he ovat velkaa toisilleen
ja muille maapallon asukkaille. Valinta on meidän, Reich
toteaa. Halutessamme voimme todeta, että keskinäiset
kansalaisvelvollisuutemme ovat tärkeämpiä kuin
taloudelliset hyödyt. Me voimme halutessamme elää
tämän periaatteen mukaan.
Loppulause
Reich on päivännyt kirjansa marraskuussa
1990, mutta sen loppulause on päivätty vasta lokakuussa
1991. Loppulauseen otsikkona on "Kansallinen identiteetti
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä maailmassa".
Reich näkee että kommunismin uhan poistuminen
muodostaa vakavan haasteen Yhdysvalloille. Nyt sillä on mahdollisuus
ohjata ylisuuriksi paisuneet sotilasmenonsa kansakunnan omiin
tarpeisiin ja välttää näin historian kertoman
monien suurvaltojen kohtalon. Kysymys on kuitenkin siitä,
ovatko amerikkalaiset halukkaita ohjaamaan nämä varat
uusiin kansallisiin kohteisiin, vai panevatko he rahat omiin taskuihinsa.
Yhteiskunnan muodostavat ihmiset ovat valmiit uhraamaan yhteisen
hyvän edestä vain, jos he tuntevat kuuluvansa tähän
yhteiskuntaan. Löytyykö amerikkalaisilta tällaista
tahtoa?
Taistelu neuvostokommunismia vastaa on määrittänyt
Amerikan paljolti samalla tavalla kuin pimeys määrittää
valon. Kaikki on näyttänyt myyttiseltä hyvän
ja pahan väliseltä taistelulta, joka vei kaiken energiamme
ja tahtomme, Reich toteaa. Tämä myyttinen suhtautuminen
on ollut amerikkalaisille tyypillistä koko Yhdysvaltojen
historian ajan. He ovat yhä uudelleen nähneet olevansa
Jumalan siunaama valittu kansa. Tämä on paljolti määrittänyt
amerikkalaisen kansallisen identiteetin. Kylmä sota koettiin
nyt koko ihmiskunnan koetinkivenä, jossa Yhdysvallat oli
ihmiskunnan parhaana toivona. Amerikkalainen yhteiskunta oli koko
ajan etulinjassa ja tästä syntyi sen moraalinen oikeutus.
Kylmä sota määritti paljolti amerikkalaista kansallista keskustelua ja sen ihanteet olivat jatkuvasti suurennuslasin alla. Amerikkalaista yhteiskuntaa kehitettiin maailmalla leviävän kommunismin kohtaamista silmälläpitäen. Maailman tehokkaimman armeijan luomisen lisäksi Reich mainitsee maan kattavan valtatiejärjestelmän rakentamisen, koulutuksen kehittämisen, huolen terveydenhoidosta, kirjastoista, puistoista, suurkaupunkien slummeista jne.
Nyt Neuvostoliiton uhka on kadonnut ja tämä
uhkaa kansallista identiteettiämme, Reich toteaa. Ilman ulkoista
uhkaa meillä ei ehkä ole riittävää yhteistä
tahtoa maan jälleenrakentamiseksi kylmän sodan jäljiltä.
Nyt ovat kansakuntaa hajottavat voimat lisääntyneet.
Maailmantalous liittää kansalaisia muiden maiden kansalaisiin
vähintään yhtä vahvoin sitein kuin kotimaassa.
Hyvin koulutetut systeemianalyytikot menestyvät ja rutiinityöntekijät
köyhtyvät. Ollaan siirtymässä monikulttuuriseen
ja kansainvälistyvään yhteiskuntaan jossa yhden
kulttuurin hallitsema amerikkalaisuus on väistymässä.
Reich jopa näkee, että Amerikka voi yksinkertaisesti
räjähtää koko maailmaa kuvaavaksi mikrokosmokseksi,
jossa on maailman rikkaimpia ja köyhimpiä ihmisiä,
useita eri kieliä, monia liittoutumia ja lukuisia eri ihanteita.
Yhteinen identiteetti katoaa eikä kansallisia päämääriä
enää ole.
Tässä kuvassa on jotain tavattoman surullista.
Se tarkoittaa "amerikkalaisen kokeilun" loppua, jonka
tavoitteena oli moniarvoinen, yksilönvapauteen ja oikeudentuntoon
perustuva yhteiskunta. Tämä ei ole Reichin mielestä
kuitenkaan pelkästään synkkä kuva. Jotkut
liberaalit voivat pitää sitä jopa miellyttävänä.
Mitään kansallisen yhtenäisyyden tunnetta ei kuitenkaan
ole ja amerikkalaiset jakautuvat pienryhmiin tulotason, samojen
arvojen ja *kiinnostuksen kohteiden sekä samojen etnisten
tunnusmerkkien perusteella. Mielestäni Reich ehkä liiaksi
korostaa tässä monikulttuurisuuden hajottavia puolia.
Ei se välttämättä johda yhteenkuuluvuuden
häviämiseen, se voi olla myös rikkautta. Reich
toteaakin, että Yhdysvaltojen kansalaiset voivat myös
osallistua koko ihmiskunnan suurten ongelmien hoitamiseen.
Reich näkee eräänä vaihtoehtona
uuden vihollisen löytämisen, joka yhdistäisi kansakunnan.
Hän mainitsee Japanin eräänä mahdollisuutena.
Tämä voisi toimia tekosyynä suunnata kaikki nyt
vapautuneet resurssit amerikkalaisten terveydenhuoltoon, ravitsemukseen,
koulutukseen sekä infrastruktuuriin. Reich kuitenkin varottaa,
että tällainen taloussota voi olla yhtä tuhlaava
ja tuhoisa kuin kylmä sota Neuvostoliiton kanssa oli. Seurauksena
voisi olla sekä amerikkalaisten että japanilaisten köyhtyminen.
Reich päättää kirjansa keskeiseen
kysymykseen: Pystymmekö löytämään uudelleen
identiteettimme ja yhteisen vastuumme luomatta uutta vihollista.
Vastaus on kaikkea muuta kuin selvä.
OMA ARVIOINTINI
Arvioin lopuksi lyhyesti Reichin kirjaa tulevaisuudentutkijan
näkökulmasta. Tulevaisuudentutkimuksen horisontti ulottuu
aina rakennemuutoksiin asti ja niiden taakse. Tällaista tulevaisuutta
ei voi ennustaa, se on aina ihmisen tahtoa koskeva haaste. Tämän
päivän toiminnan vastuut syntyvät aina tulevaisuuden
tahtoa koskevista haasteista.
Reich näkee ansiokkaasti nykyisen käynnissä
olevan kansainvälistymiskehityksen taakse ja kysyy kuka pitää
"meistä", kansalaisista ja ihmisistä huolen?
Hän ei kuitenkaan vastaa kysymykseensä. Jeremy Rifkinin
kirjassa "The End of Work", joka ilmestyi lähes
viisi vuotta myöhemmin, nähdään jo selkeämmin
tietokoneohjatun automaation aiheuttama rakenteellinen ja pysyvä
massatyöttömyys. Rifkin myös esittelee tulevaisuuden
suunnitelman, ns. kolmannen yhteiskuntasektorin ja sen voittoa
tavoittelemattoman sosiaalitalouden. Meillä tästä
puhutaan kansalaisyhteiskunta -nimikkeellä.
Kansalaisyhteiskunta ei tietenkään ole
mikään itsestään selvä skenaario, se
on enemmänkin eräs mahdollinen tulevaisuuden prosessi.
Sen rakentaminen on kuitenkin aloitettava välittömästi
- tulevaisuus tehdään vain tänään. Lisääntyvä
yhteiskunnallinen levottomuus ja tehokkaan kysynnän puuttuminen
voivat pakottaa kansainvälisen verkostotalouden uuteen tulonjakoon,
joka tekee kansalaisyhteiskunnan mahdolliseksi. Matti Wuori puhuukin
verkostoituvasta ja globaalisti tietoisesta kansalaisyhteiskunnasta,
joka voi kysynnällään ohjata kasvotonta markkinataloutta.
Tällainen kansalaisyhteiskuntaverkosto muodostuu itsenäisten ja vapaiden kansalaisten muodostamista ihmisen mittakaavaisista solmuista. Reich puolestaan puhuu uudelleen arvioidusta valtion roolista ja sen välttämättömyydestä. Itse ajattelen että tiedostavien kansalaisten ja symbolianalyytikkojen sekä uudistetun valtion yhteenliittymä voi luoda välttämättömän vastapainon karkumatkalle livistäneelle markkinataloudelle. Näistä asioista pitäisi nyt puhua ja ryhtyä myös sanoista tekoihin. Edessämme on toimivaa luontosuhdetta ja yhteiskunnallisia suhteita koskeva kestävän kehityksen haaste.
Shell-skenaariot
Royal Dutch Shell/Shell Group on yksi maailman suurimpia
yhtiöitä ja maailman tuottoisin öljy-yhtiö.
Nykyinen asema ei varmastikaan ole tullut sattumalta, sillä
Shell-yhtymää pidetään laajalti strategisen
suunnittelun harjoittamisen malliesimerkkinä.
Globaalisti ja keskeisellä energia-alalla toimivan
yrityksen on tietenkin tarkasteltava toimintaympäristöään
kattavasti ja sillä on oltava näkemystä kehityksen
suunnista pitkälle tulevaisuuteen. Shell onkin ollut jo vuosia
tunnettu skenaarioistaan, joissa on sivuttu maailman kehitysnäkymiä
talouden ja energian kysynnän ohella myös sosiaalisten,
teknologisten ja ympäristökysymysten kannalta.
Esimerkiksi runsas vuosi sitten esitellyssä
skenaariossa Shell arvioi, että vaihtoehtoiset energialähteet,
kuten aurinko- ja tuulienergia, vesivoima, bioenergia (biomassan
polttaminen) sekä joku uusi energialähde (fuusioydinenergia?)
tulevat olemaan merkittävä osa energiahuoltoa paljon
aikaisemmin kuin on yleisesti otaksuttu. Skenaariossa arvioidaan,
että vuoden 2030 jälkeen fossiilienergian osuus alkaa
vähetä, koska on olemassa halvempia vaihtoehtoisia energialähteitä.
Jo vuonna 2020 monet vaihtoehtoiset 'polttoaineet' ovat samanhintaisia
kuin fossiilienergia. Shellin 'vakaan kasvun' ('Sustained Growth') skenaariossa uusiutuvien polttoaineiden osuus olisi vuonna 2000 15% ja vuonna 2065 jo 65%. Esimerkiksi WEC (Maailman energianeuvosto) arvioi, että uusiutuvien energialähteiden osuus olisi vuonna 2020 3-10%, kun Shell arvioi osuuden olevan 25%. Toisessa skenaariossa (nimeltään 'Dematerialization') arvioidaan energiankulutuksen kasvun olevan edellistä maltillisempaa, n. 1%/v. Syynä tähän ovat korkeammat verot ja joidenkin uusien tekniikoiden mahdollistama energiansäästö. Tämä vähentää kalliimman fossiilienergian kysyntää ja antaa lisävauhtia uusiutuville energiamuodoille (mm. polttokennotekniikka kehittyy nopeasti). (Äskettäin oli The Atlantic Monthly-lehdessä laaja kirjoitus (Joseph J. Romm - Charles B. Curtis: Mideast Oil Forever?), jossa oltiin huolestuneita Yhdysvaltojen suuresta riippuvuudesta epävakaan Persianlahden alueen öljystä ja siitä, että kongressi on vähentämässä jyrkästi uusien energialähteiden tutkimus- ja kehittämisrahoitusta. USAhan on tähän saakka ollut johtava uusien energiateknologioiden kehittäjä. Tämä asema nähdään nyt uhattuna ja lisäksi menetetään mahdollisesti satoja tuhansia potentiaalisia työpaikkoja.)
Shell tulee siihen johtopäätökseen,
että kasvihuoneilmiöllä on paljon vähäisempi
merkitys uusiutuvien energialähteiden lisääntyvän
käytön takia. Shellin mielestä hiilidioksidi-ongelmaa
ei pidä ratkoa rasittamalla energia-alaa lisäveroilla,
koska tämä mm. vähentäisi mahdollisuuksia
kehitellä uusia ei-fossiilisia energilähteitä.
Kaikkiaan Shell odottaan fossiilienergian kysynnän kasvavan
vakaasti vielä kolmisenkymmentä vuotta ja ilmeisesti
arvioi, että fossiilienergian tarjonnassa ei ole tänä
aikana erityisiä ongelmia. *Fossiilienergian hintaankaan
ei ilmeisesti odoteta mitään suuria muutoksia ensi vuosisadan
alkupuoliskolla. (Lähde: Francis E. Winterin käännös
NCR Handelsbladissa (Hollantilainen lehti) ilmestyneestä
artikkelista 'Shell: Rapid Introduction of Alternative Energy',
25.1.1995) Uusimmat skenaariot
Kesäkuun alussa oli Suomen Shellin pääkonttorissa
tilaisuus, jossa Roger Rainbow (Vice-President, Global Business
Environment, Shell International Limited) esitteli kahta uutta
Shell-skenaariota. Näissä skenaarioissa kuvaillaan toimintaympäristön
yleistä muuttumista, eikä niinkään keskitytä
suoraan energiakysymyksiin. Esillä oli kaksi Shellin globaalia skenaariota vuosille 1995 - 2020. Shellin kaltaisessa varsin itsenäisten yritysten muodostamassa ryhmittymässä skenaarioiden katsotaan luovan yhteistä näkemystä ja auttavan ylläpitämään ryhmittymän yhteenkuuluvuutta.
Skenaarioiden tekijät katsovat tulevaisuutta
leimaavan 'liberalisation, globalisation and technology'. Voimakas
kilpailu ja suuret muutokset tekevät tulevan toimintaympäristön
yrityksille hyvin haasteelliseksi. Erityisesti informaatiotekniikan
merkitystä korostetaan. 1990-luvulla on opittu, että
ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua näihin haasteisiin
(TINA=There Is No Alternative). Olennaista on myös, että
'Business as Usual' -lähestymistapa ei ole realistinen eli
menneisyydestä periytyvien trendien varaan ei voi enää
rakentaa toimintaansa. Vaikka ihmisten ja yritysten kokema epävarmuus
lisääntyy ja etenkin yksittäinen kansalainen voi
kokea mahdollisuutensa itse vaikuttaa tulevaisuuteensa vähäiseksi,
taloudellinen kasvu näyttäisi kuitenkin jatkuvan pitkälläkin
aikavälillä. 'Busines As Usual' lähestymistapa erityisesti ei toimi, kun arvioidaan tilannetta 1) Euroopan hyvinvointivaltioissa, 2) Persianlahden taloutta, 3) Kiinan politiikkaa, 4) Japanilaista kaupan säätelyä ja 5) entisten kommunististen ja sosialististen maiden (erityisesti Intian, Kiinan ja Venäjän) valtion omistaman yritystoiminnan tulevaisuutta.
TINAn maailmassa niillä, jotka oppivat ja omaksuvat
nopeasti on etulyöntiasema. Tämä koskee paitsi
yrityksiä ja kansantalouksia, pitkälle myös yksittäisiä
kansalaisia. Paljon puhutut markkinavoimat ohjaavat kehitystä,
myös vastoin totuttuja perinteitä ja kulttuurisia traditioita.
Avainkysymys on, millainen poliittinen, sosiaalinen,
yritystoiminnallinen ja taloudellinen järjestelmä pystyy
hyödyntämään vaikuttavat muutosvoimat ja saamaan
kehityksestä suurimman hyödyn.
Ensimmäisessä skenaariossa, nimeltään
Just Do It! ne menestyvät, jotka pystyvät havaitsemaan
ja hyödyntämään mahdollisuudet nopeasti muuttuvassa
maailmassa, jossa vallitsee hyperkilpailu, mukautuminen, itseriittoisuus
ja tarpeen mukainen epämuodollinen verkostoituminen. Yksilöllinen
luovuus on kunniassaan.
Toisessa skenaariossa, Da Wo ('Big Me') menestys
tulee pitkäjänteisestä toimintasuhteiden rakentamisesta.
Luottamukseen perustuvat suhteet ja valtion tukea antava toiminta
luovat pitkän aikavälin strategisen edun. Aasian valtioilla
on tässä skenaariossa etuasema, sillä niissä
on perinteisesti ymmärretty, että yksilön ('small
me') hyvinvointi on kiinteästi suhteessa (ja alisteinen!)
kokonaisuuden hyvinvointiin ('Big Me').
Seuraava neljännesvuosisata tulee osoittamaan,
kumpi näistä kahdesta käytännönläheisestä
ideologiasta on parempi. Edellisen selostuksen kirjallisena lähteenä oli Shellin sisäiseen käyttöön tehdyistä laajoista skenaarioraporteista tehty tiivistelmä (Global Scenarios 1995-2020, saa Shellistä). Edellä olen tietoisesti hieman yleistänyt skenaarioyhteevedon ensisijaisesti yritysnäkökulmaa, sillä havainnot ovat pitkälti sovellettavissa yksittäisiin talouksien toimijoihin, kuluttajiin. |