• Suuri automaatiokeskustelu
• Tuotantoelämän muutos
• Edistyksen hinta
• Kansojen kohtalo
• Muutoskohdassa
• Markkinatalouden jälkeisen aikakauden aamunkoitto

Oppenheimerin "Kolmoisvallankumouksen" komitean (The Ad Hoc Committee on the Triple Revolution Memorandum, 22.3.1964) raportissa todetaan, että kyse on kolmesta samanaikaisesta vallankumouksesta: säätöteknisestä, aseteknisestä ja ihmisoikeuksia koskevasta. Tietokoneohjattu automatiikka aiheuttaa perustavaa laatua olevan muutoksen työn ja tulojen väliseen suhteeseen. Tulot on tähän asti jaettu työhön osallistumisen perusteella. Tämä periaate on nyt uhattuna. On alkanut uusi tuotantoa ja taloutta koskeva aikakausi, jonka organisatoriset periaatteet ovat aivan toiset. Presidentin ja kongressin on nyt taattava jokaiselle kansalaiselle riittävä toimentulo kansalaisoikeutena.

Presidentti Kennedy ja sitten Johnson asettivat komission pohtimaan automaatiota ja talouskehitystä. Esillä oli kaksi näkemystä. Toisen mukaan hallituksen on heti reagoitava automaation haittoihin. Toinen, lähinnä liikemaailman näkemys oli se, että automaatiossa on kyseessä normaali kehitys. Hallituksen komissio pyrki löytämään näiden kahden ajattelutavan väliltä keskitien, vaikka sen kokoamat tiedot selvästi tukivat Oppenheimerin komitean näkemystä.

Komissio totesi, että "teknologia eliminoi työpaikkoja, ei työtä". Työ ilman työntekijöitä vaatii hallituksen toimenpiteitä, joilla se luo tuloja ja ostovoimaa niille työntekijöille, jotka teknologia on syrjäyttänyt. Komissio kuitenkin näki teknologian aiheuttaman työttömyyden tilapäisenä häiriönä talouskehityksen tiellä.

Myös Yhdysvaltojen työväenliike kävi aluksi kiivasta keskustelua automaation työllisyysvaikutuksista. Rifkin näkee kuitenkin, että osittain juuri työväenliike on syyllinen siihen, että teknologisen työttömyyden syvin luonne unohdettiin. Työväenliikkeen kohdalla vaikutti asiaan ilmeisesti pelko tulla leimatuksi teknisen kehityksen jarrumiehiksi. Työväenliike ilmoitti 1950-luvun puolivälissä pitävänsä teknistä kehitystä - myös silloin kun se on ihmistyötä vähentävää - myönteisenä kehityksenä, joka johtaa lopulta suurempaan inhimilliseen edistykseen. Olen itse samaa mieltä, jos vain tulonjako-ongelma halutaan ja osataan ratkaista.

Työväenliikkeen vaatimukseksi tuli syrjäytyneiden työntekijöiden uudelleenkoulutus, johon työnantajat ilomielin suostuivat, olihan tämä huomattavasti halvempi ratkaisu. Työväenliikkeen pahin virhe oli, että se arvioi väärin uuden teknologian kyvyn luoda uusia työpaikkoja. Se ei myöskään nähnyt työnantajien perimmäistä pyrkimystä vähentää kaikin keinoin riippuvuutta ihmistyöstä. Automaatio vei näin työväenliikkeen tehokkaimman aseen, lakon, ja liike alkoi menettää kannatustaan kuihtuen ontoksi jäänteeksi aikaisemmasta ylivoimaisesta roolistaan.

Tänä päivänä huoli automaation vaikutuksista on taas heräämässä, mutta nyt aivan toisella ja paljon laajemmalla tasolla. Nyt on kyse koko Yhdysvaltojen taloudesta ja paljolti koko globaalista markkinataloudesta. Ongelma koskee nyt jokaista talouden sektoria ja jokaista työläisten ryhmää. Amerikkalainen alaluokka, joka vielä nyt muodostuu pääosin värillisistä kaupunkilaisista, on lisääntyvässä määrin muuttumassa valkoihoisten esikaupunkilaisten miehittämäksi. Kolmas teollinen kausi tuo tullessaan valtavat mittasuhteet saavan maailmanlaajuisen taloudellisen kriisin. Miljoonat ihmiset menettävät työnsä teknisten keksintöjen myötä ja maailman ostovoima romahtaa. Tällä kehityksellä on syvällekäyvät vaikutukset koko meidän sivilisaatiollemme, Rifkin ennustaa.

Poliitikot ovat laiminlyöneet haasteensa vaikuttaa kehityksen kulkuun ja niin yhtiöiden johtokuntien huoneissa, tehdassaleissa ja vähittäismyymälöissä on jo kauan ollut käynnissä hiljainen vallankumous. Yritykset valmistautuvat kohtaamaan tietoyhteiskunnan uudet haasteet. Ollaan siirtymässä fordismin jälkeiseen aikaan, joka perustuu työntekijättömään tulevaisuudenkuvaan.
Alkuun

Tuotantoelämän muutos

Tuottavuusluvut eivät kuitenkaan alkaneet nousta ja alettiin puhua 'tuottavuusparadoksista'. Paljon ylistetty teknologinen kehitys näytti pettävän odotukset. Sitten vuonna 1991 tuottavuus äkkiä alkoi nousta ja yli kymmenen vuoden aikana tietotekniikkaan tehdyt investoinnit alkoivat tuottaa. Samalla huomattiin, että vanhentuneet organisaatiomallit olivat osasyynä heikkoon tuottavuuteen. Oli panostettu uuteen teknologiaan ja sitten käytetty sitä vanhentuneella tavalla. Amerikkalaisten yritysten organisaatiomalli oli peräisin sadan vuoden takaa, eikä se kyennyt hyödyntämään uutta tietotekniikkaa. Yritykset oli organisoitu Taylorin kehittämän tieteellisen johtamistavan mukaisen, syvän hierarkkisen ja osastojakoon perustuvan mallin mukaan. Siinä tieto ja käskytys kulkivat täsmällisen sotilaallisesti linjassa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Johtava teollisuuden ala, autoteollisuus, lisäsi tähän Fordin vuosisadan vaihteessa kehittämän liukuhihnatekniikan, joka pystyi tuottamaan massoittain standardisoituja tuotteita. Varsinaisen suoritusportaan työ oli hyvin vähän ammattitaitoa vaativaa vaihetyötä. Päätökset tehtiin hierarkia yläpäässä. Informaatiovirtoja välittävä keskijohto sai tässä mallissa korostetun aseman. Hierarkkisesta massatuotannon mallista tuli eräänlainen standardi, 'Amerikan metodi' yli puoleksi vuosisadaksi koko maailmaan.

1950-luvulla alkoi japanilainen Toyota kehittää uutta tuotanto- ja johtamismallia, joka perustuu työryhmätyöhön. Tästä käytetään nimitystä 'lean production' (ohut tuotanto) koska siinä on kaikkia tuotannontekijöitä vähemmän kuin massatuotantomallissa. Tässä japanilaisessa mallissa on organisaation hierarkia poistettu ja monitaitoiset työryhmät työskentelevät yhdessä työpisteessään vaihtaen ideoita ja tehden ryhmäpäätöksiä suoraan tehdassalissa. Taylorilainen ruumiillisen ja henkisen työn erottelu on poistettu ja tarkoituksena on saada esiin jokaisen ryhmän jäsenen kaikki henkiset resurssit ja työkokemus samalla kertaa. Näin saadaan aikaan jatkuva kehitystyö ja laatutietoisuus itse työpisteessä. Tämä aikaansaa aidon ja omaehtoisen motivaation sekä sitoutumisen, jotka ovat välttämätön edellytys vaativalle ja laadukkaalle tuotannolle. Nykyaikainen japanilainen tehdassali muistuttaa enemmän laboratoriota.

Japanilaiseen malliin liittyy myös 'just-in-time' eli ilman varastoja tapahtuva tuotannossa tarvittavien tarvikkeiden toimitus. Tämä uusi malli on käytettyyn työaikaan, tehdastilaan, syntyneisiin virheisiin ja työvoiman tarpeeseen nähden aivan ylivoimainen. Viime vuosina japanilaiset ovat liittäneet em. työryhmämalliin pitkälle kehitetyn tietokoneavun ja muun tietotekniikan. Kyseessä on yritys luoda tulevaisuuden tehdas, joka on pitkälle automatisoitu ja jossa on vain vähän työntekijöitä. "Nämä uudet tehtaat muistuttavat enemmän aivojenkaltaista toimintatapaa". Näissä tehtaissa painopiste on enemmän prosessissa, kuin organisaation rakenteissa.

Edellä kuvattu teollisuuden uudelleenorganisointi ja automatisointi leviää maailmassa kaikille työelämän alueille eliminoiden miljoonia työpaikkoja. Kouluttamattomat tai heikosti koulutetut ovat tietenkin edelleen menettämässä työpaikkojaan, mutta ankarimmin isku tulee jatkossa kohdistumaan keskijohtoon. Tietotekniikka tekee heidän koordinointi- ja valvontatyönsä tarpeettomaksi. Uuden tietotekniikan taitajien uudet työpaikat ovat lukumäärältään vähäisiä häviävien työpaikkojen rinnalla. Traditionaalinen yrityksen organisaatiopyramidi korvautuu verkostoilla ja työryhmillä. jotka saavat huolellisesti analysoidun informaation nopeasti tietokoneilta ja pystyvät itse saman tien tekemään tarvittavat päätökset.

Työelämän uudelleenorganisointi tulee aikaansaamaan massiivisia ja ennennäkemättömiä muutoksia työelämässä ja työvoiman tarpeessa myös kaupan ja palvelujen sektorilla. Uudelleenorganisointi on niiden kohdalla vasta alkamassa. Lähes työntekijätön maailma on tulossa niin kovalla vauhdilla, että yhteiskunta ei ilmeisesti ehdi keskustella ja varautua sen vaikutuksiin ja haittoihin, Rifkin sanoo.
Alkuun

Edistyksen hinta

Edistyksen hintaa arvioidessaan Rifkin toteaa aluksi, että käytännöllisesti katsoen jokainen talouselämän johtaja ja keskitason taloustieteilijä uskoo edelleen 'trickle-down' efektiin eli siihen, että saavutettu taloudellinen hyöty tihkuu läpi koko talouselämän ja luo uutta tuloa ja uusia työpaikkoja kaikille. Tuloksena on kuitenkin tässä tilanteessa vain rajallinen määrä huipputekniikan hyvinpalkattuja työpaikkoja. Kasvavalle osalle työväestöä, joka on työttömänä tai alityöllistettynä, 'tihkumisesta' ei ole paljon lohtua. Heidän unelmansa paremmasta tulevaisuudesta osana keskiluokkaan on ohi ja sen tilalla on kasvava turhautuminen ja viha heidät hylännyttä yhteiskuntaa kohtaan. Korvikkeena ovat tarjolla alkoholi, huumeet ja rikollisuus. Tehdasteollisuuden ja palveluelinkeinojen työllisyys on ajettu alas samalla kun pääomainvestoinnit ovat lisääntyneet kohtaamaan kansainvälisen kilpailun paineet. Tämä työelämän uudelleenorganisointi on myös tuottanut tulosta. !980-luvun aikana amerikkalaiset yhtiöiden voitot kasvoivat 92 prosenttia ja moni osinkojen saaja nelinkertaisti tulonsa.

Vuosien 1989- 93 välillä yli 1,8 miljoonaa työntekijää menetti työpaikkansa teollisuudessa. Kolmasosa näistä löysi uuden työpaikan palveluelinkeinoista mutta noin 20 prosenttia alemmalla palkalla. Esimerkiksi helmikuussa 1993 syntyneistä uusista työpaikoista 90 prosenttia oli osa-aikatyötä, vaikka pääosa hakijoista etsi kokopäivätyöpaikkaa. Yhä useampi amerikkalainen työnhakija joutuu tyytymään tällaisiin työpaikkoihin ja ilman etenemismahdollisuuksia työssään. Senaatin selvityksen mukaan vuonna 1991 esimerkiksi 75 prosenttia joutui tyytymään alempaan palkkaan, kuin mikä heillä olisi ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Joutuessaan kilpailemaan toisaalta automaatiota vastaan ja toisaalta kansainvälisen palkkatason kanssa, amerikkalaiset työntekijät ovat ajautuneet yhä lähemmäs taloudellisen olemassaolonsa äärirajaa. "Työkustannusten leikkaaminen on johtanut sellaiseen työvoimaan kohdistuvien investointien laiminlyöntiin, joilla on arvaamattomat seurausvaikutukset talouteen ja koko yhteiskuntaan."

Automaation ensimmäinen aalto kohdistui tavalliseen työntekijään, mutta nyt kohteena on myös keskiluokka, jota on pidettävä amerikkalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä ryhmänä, kun ajatellaan yhteiskunnan taloudellista vakautta ja yhteiskunnan turvallisuutta. Tuhannet keskijohdon johtajat ja toimihenkilöt istuvat nyt kotona odottaen puhelinsoittoa uudesta työpaikasta. Monelle puhelin ei koskaan soi. Monet luopuvatkin kokonaan toivosta ja sulkeutuvat asuntoihinsa pimennettyjen ikkunoiden taakse. Sama uhka etenee kohti ylemmän keskiluokan johtajia ja keskituloisten tulonsaajien ryhmä on suorastaan katoamassa. Esimerkiksi vuosina 1987-91 alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden palkka väheni 3,1 prosentilla. He muodostavat pääryhmän talouselämän johtotason työvoimasta. Nykyään 35 prosenttia loppututkinnon suorittaneista joutuu tyytymään työpaikkoihin, joihin ei vaadita tutkintoa.

Edellä kuvatun kanssa saman aikaisesti on aika suosinut pientä joukkoa liike-elämää pyörittäviä huipputoimihenkilöitä. Suuri osa tuottavuuden nousun ja kohonneiden voittojen tuottamasta tulosta on mennyt näille huippuihmisille viimeisen puolen vuosisadan aikana. Vuonna 1953 johdon palkat olivat 22 prosenttia yritysten tuotosta ja vuonna 1987 osuus oli 61 prosenttia., Vuosien 1977-90 välillä huippujohtajien palkat kohosivat 220 prosenttia. Jopa Business Week kirjoittaa, että johdon palkkaus kasvaa täysin suhteettomasti verrattuna esimerkiksi tehdassalin työntekijöiden tai opettajien palkkoihin.

Kuvailtu kehitys johtaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvään polarisoitumiseen; pieni kosmopoliittinen eliitti on keskellä jatkuvasti köyhtyvää ja työtöntä kansaa. Kansakunnan hyvinvoinnin esikuvana kerran olleen keskiluokan kuihtumisella on ilmeisiä poliittiseen vakauteen kohdistuvia vaikutuksia tulevaisuudessa. Vuosien 1979-89 välillä varakkaimman 5 prosentin palkat nousivat 120 253 dollarista 148 438 dollariin vuodessa. Samaan aikaan köyhimmän 20 prosentin palkat putosivat 9 990 dollarista 9 431 dollariin vuodessa. Rikkaista tuli superrikkaita 1980-luvulla muun työvoiman kustannuksella. Rifkin toteaa että puoli prosenttia Amerikan väestöstä omistaa 37,4 prosenttia kaikista yhtiöiden osakkeista ja arvopapereista ja 56,2 prosenttia kaikista yritysten varoista. Näiden jälkeen tulee 1,5 prosentin suuruinen (4 prosenttia työvoimasta) korkesti koulutettujen ammattilaisten ryhmä, joka johtaa mm. korkeateknologista tietoteollisuutta. Tämä ryhmä ansaitsee yhtä paljon kuin alin 51 prosenttia edustava työntekijöiden joukko.

Tietotekniikan edustajista on tulossa tärkeä ryhmä. He katalysoivat kolmatta teollista vaihetta ja pitävät korkeateknologiaan pohjautuvan talouden käynnissä. Huippujohtajat ja sijoittajat ovat joutuneet lisääntyvässä määrin jakamaan osan vallastaan näille 'älyllisen pääoman' luojille. Tietoteknisestä eliitistä on hyvää vauhtia tulossa uusi aristokratia. Peter Druckner varoittaa, että kehittymässä olevan tietoyhteiskunnan kriittinen haaste piilee kapitalismin jälkeisen yhteiskunnan kahden ryhmän, tietotekniikan taitajien ja palvelujen tuottajien luokkaristiriidassa. Uudet tietotekniikan taitajat ovat todellisia suurten kaupunkien kosmopoliitteja. He eivät ole sitoutuneita mihinkään erityiseen paikkaan tai maahan. He saattavat vetäytyä omiin erillisiin alueisiinsä, eivätkä he jaa resurssejaan muiden amerikkalaisten kanssa. Vain pieni osa heidän tuloistaan tulee verotuksen piiriin. Heillä on omat globaalit yhteytensä, hyvät koulunsa, mukavat elintapansa ja hyvä terveydenhuolto. He vetäytyvät omiin turvattuihin ja suljettuihin kaupunginosiinsa, joilla ei ole mitään yhteistä muun yhteiskunnan kanssa.

Rifkin kirjoittaa kirjassaan "työväenluokan sielunmessusta". Hän puhuu korkeateknologiaan liittyvästä stressistä ja loppuunpalamisesta. Hän käsittelee uutta reservityövoiman armeijaa ja hän puhuu sen hiljaisesta kuolemasta. Jätän niiden kommentoinnin tällä erää.
Alkuun

Kansojen kohtalo

Myös Euroopassa palveluelinkeinot vähentävät nyt työvoimaansa samalla tavalla, kuin teollisuus vähän aikaisemmin. Lisäksi julkisen vallan velkaantuminen tekee sille mahdottomaksi julkisten työpaikkojen luomisen. Hälyyttävää on se, että 46 prosentilla työttömyys on kestänyt yli vuoden. Monessa Euroopan maassa JIT-työllisyys ('jus-in-time employment', jolla Rifkin tarkoittaa työttömien muodostamaa työvoimareserviä, joka saadaan milloin tahansa käyttöön) on tulossa suoranaiseksi normiksi. Noin 20-40 prosenttia ihmisistä työskentelee osa-aikaisesti. Arvioidaan että JIT-työllisyys laajenee merkittävästi uudessa globaalissa talouselämässä tulevina vuosikymmeninä. Kansainväliset yritykset pyrkivät säilyttämään liikkuvuutensa ja joustavuutensa kansainvälisen kilpailukykynsä takia. Minusta asettuminen riippuvaiseksi 'työttömien reserviarmeijasta' on yritysten eräs investointi, josta niiden on myös maksettava.

Erityisesti Euroopassa ongelmaa nähdään pahentavan työnantajien korkeat sosiaaliturvamaksut, jotka tekevät yritykset vähemmän kilpailukykyisiksi kansainvälisillä markkinoilla. Rifkin mainitsee että eurooppalainen työvoima on kaikenkaikkiaan 50 prosenttia kalliimpaa kuin USA:ssa ja Japanissa. Eurooppalaiset yrittäjä käyttävätkin "euro-sklerosis" nimitystä puhuessaan Euroopan sosiaalisista tukijärjestelmistä. He viittaavat Yhdysvaltoihin, jossa vastaava tukijärjestelmä riisuttiin Reaganin ja Bushin aikana. Tähän tekee mieli lisätä se, että yritykset näyttävät mielellään vetoavan kansainväliseen kilpailukykyyn välttyäkseen maksamasta mitään työttömien reserviarmeijalle. Tietenkin kilpailukykyongelma on todellinen. Entiset siirtomaavallat maksavat näin velkaansa takaisin. Laskun maksajana ovat tavalliset ihmiset. Tuttu ilmiö pankkituenkin maailmassa!

Rifkin viittaa EU:n komissaari Padraig Flynnin lausumaan hänen varoittaessaan sosiaaliturvan leikkauksiin liittyvistä vaaroista: "Tulette näkemään enemmän pienipalkkaisia työpaikkoja ja enemmän osa-aikatyötä. Avainkysymyksenä on, että on olemassa tyydyttävä sosiaaliturva niin, ettei synny köyhää työväestöä ja lisääntyvää köyhyyttä." Euroopassa on jo nyt noin 80 miljoonaa köyhyydessä elävää ihmistä ja heidän lukumääränsä näyttäisi olevan lisääntymässä epidemian tavoin.

Kolmas teollinen aikakausi on leviämässä nopeasti myös ns. kolmanteen maailmaan suurten kansainvälisten yritysten toiminnan seurauksena. Samalla kolmannen maailman halvan työvoiman merkitys vähitellen vähenee automaation myötä vaikka ei vielä poistukaan kokonaan esimerkiksi tekstiili- ja elektroniikkateollisuudessa. Rifkin toteaa, että me olemme nopeasti saapumassa ihmiskunnan historian tienhaaraan. Kansainväliset yritykset kykenevät tuottamaan ennennäkemättömiä määriä hyödykkeitä ja palveluja koko ajan pienenevällä työvoimalla. Uusi teknologia vie meidät kohti miltei ilman ihmistyötä tapahtuvaa tuotantoa. Kasvavan väestön ja vähenevien työtilaisuuksien välinen ristiriita tulee luonnehtimaan korkeateknologista kansainvälistä taloutta ensi vuosisadalla.

Maailma on myös muuttumassa aina vain vaarallisemmaksi rikollisuuden ja sattumanvaraisen väkivallan lisääntyessä dramaattisesti työttömyyden, kahtiajakautumisen ja tulevaisuuden toiveiden menettämisen myötä. Rifkin kuvaa laajasti Yhdysvaltojen hälyyttävää rikollisuutta ja väkivaltaa. Sama ilmiö on leviämässä muualle maailmaan, kuten olemme voineet havaita. Me olemme tulossa uuteen vaaralliseen historialliseen aikaan, jota luonnehtii terroristi- ja sissiryhmien ym. välinen sodankäynti. Samalla sodankäynnin ja rikollisuuden välinen raja hämärtyy.
Alkuun

Muutoskohdassa

Vuosituhannen vaihtuessa sivilisaatiomme seisoo kahden erilaisen maailman edessä, toinen on utooppinen ja toinen dystopinen. Miten ihmiskunta varautuu tulevaisuuteen jota luonnehtii ihmistyön siirtyminen suurelta osin koneille. Tähän asti meidän poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset suhteemme ovat perustuneet sille, että työtä on myyty avoimmilla markkinoilla. Nyt tämän työn markkinahinta on häviämässä. ja tarvitaan uusia keinoja tulojen sekä ostovoiman jakamiseksi. Tarvitaan vaihtoehtoja, joilla saadaan yhteiskuntien käyttöön tulevien sukupolvien energia ja kyvyt. Näiden ongelmien pohdinnassa ja ratkaisuissa tarvitaan Rifkinin mielestä kaikkien välitöntä ja jatkuvaan osallistumista, jos aiomme välttää globaalin sosiaalisen konfliktin.

Rifkin näkee että tarvitaan kaksi eri toimintalinjaa, jotta teolliset maat saadaan onnellisesti siirrettyä markkinatalouden jälkeiseen aikaan. Ensinnäkin työtä ja vapaa-aikaa säästävän teknologian tuomat tulot on voitava jakaa miljoonille työläisille. Tuottavuuden dramaattinen nousu on kytkettävä yhteen työajan lyhenemisen ja palkkojen tasaisen nousun kanssa kehityksen hedelmien oikeudenmukaiseksi jakamiseksi. Toiseksi ihmistyön tarpeen väheneminen ja julkisen sektorin supistuminen vaativat huomion kiinnittämistä kolmanteen sektoriin, joka toimii markkinatalouden ehtojen ulkopuolella. Tällä kolmannella yhteiskuntasektorilla ja sen sosiaalitaloudessa autetaan ihmisiä tyydyttämään ne henkilökohtaiset ja sosiaaliset tarpeet, joita ei voida hoitaa markkinoilla tai lainsäädännöllisillä keinoilla. Rifkinin mielestä tämä on se areena, jolla kansalaiset voivat löytää uudet roolinsa ja vastuunsa sekä uuden merkityksen elämälleen.. Tämän kaltainen kansalaisten lojaalisuuden ja sitoutuneisuuden siirtyminen pois markkinataloudesta ja julkisesta sektorista epämuodolliseen sosiaalitalouteen vaatii perustavaa laatua olevan sosiaalisen sopimuksen. Se on erilainen kuin se, joka määritteli toiminnan markkinataloudessa ja se on myös erilainen kuin feodaalivaltion yhteiskuntasopimus ennen markkinataloutta.
Alkuun

Markkinatalouden jälkeisen aikakauden aamunkoitto

Tämä kovan markkinatalouden valta-aseman päättymistä kuvaava osa Rifkinin kirjasta on mielenkiintoinen. Siinä esitellään keinoja edellä kuvailtujen ongelmien poistamiseksi. Tämä osa saa todennäköisesti myös vastaansa voimakkaimman kritiikin. Historian tulkinnoistakin aina riidellään, mutta tulevaisuuden historian kirjoittaminen, se vasta on uskallettua! Haluaisin omalta osaltani rauhoittaa keskustelua toteamalla, että kyseessä on tulevaisuutta koskevan tahdon hahmottelua tarkoittava jatkuva prosessi, johon jokaisen on osallistuttava vastuullisina. Moitteita ansaitsevat vain ne, jotka eivät suostu näkemään muutoksen mahdollisuutta, he ovat luovuttajia ja siten ikäänkuin kuolleita. Minun on pakko tässä paperissa käydä tämä Rifkinin kirjan loppuosa läpi vain kursorisesti. Se on toisten ja perusteellisempien keskustelujen aihe.
Alkuun