• Kirjan sisältö
• Oma näkökulmani
• Tulevaisuutta varten on opittava tahtomaan mahdollisia asioita
• Työn loppuminen
• Markkinatalouden paradoksi
• Sodanjälkeinen maailma
• Visio tekno-paratiisista
• Teollisen kehityksen vaiheet
• Afro-amerikkalaisten kohtalo

Toisessa osassa, "kolmas teollinen vallankumous", kuvataan korkeateknologian esiinmarssia ja siitä käytyä keskustelua. Kolmannessa osassa, "globaalinen työllisen työvoiman väheneminen", Rifkin kuvaa automaation ja siihen myöhemmin liitetyn tietotekniikan alasajamaa maataloustyötä ja teollisuuden työvoimantarvetta sekä uusimpana ilmiönä palveluelinkeinojen vähenevää työvoimantarvetta. Neljännessä osassa, "edistyksen hinta", ovat alaotsikkoina "korkeateknologian voittajat ja häviäjät", "työväenluokan sielunmessu", "kansojen kohtalo" ja "paljon vaarallisempi maailma".

Kirjansa viimeisessä viidennessä osassa, "markkinatalouden jälkeisen aikakauden aamunkoitto", Rifkin hahmottelee omaa näkemystään ongelmien ratkaisemiseksi. Otsikoina ovat: "työviikon uudelleenjärjestäminen", jossa käsitellään lyhennettyä työaikaa ja työn uudelleenjakoa; "uusi yhteiskuntasopimus", jossa käsitellään elämää markkinatalouden ulkopuolella ja sitä koskevia visioita; "kolmannen sektorin voimistaminen", jossa esitellään markkinataloutta ja julkista hallintoa täydentävä kolmas yhteiskuntasektori ja sen sosiaalitalous; sekä viimeisenä "sosiaalitalouden globalisointi", jossa käsitellään kolmatta sektoria demokratian uutena välineenä ja kulttuurimme viimeisenä mutta parhaana toivona.

Kirjassa on lähes 300 tekstisivua. Tekstissä on erittäin runsaasti lainauksia ja lähdeviittauksia sekä niitä koskeva laaja viiteaineisto. Kirjan lopussa on lisäksi laaja aakkosellinen hakemisto.
Alkuun

Oma näkökulmani

Selaan seuraavassa läpi Rifkinin kirjaa ja yritän poimia esiin tärkeitä nykyhetken ongelmia ja niihin johtanutta kehitystä sekä mahdollista tulevaisuutta koskevia ideoita. Yritän esittää omat kommenttini siten, että ne erottuvat Rifkinin esittämistä ajatuksista.
Alkuun

Työn loppuminen

Teollisen kulttuurin kehittymisen myötä on voitu vähitellen irrottautua ihmisen fyysisen voiman käytöstä. Tietotekniikan kehittyminen ja sen luomat 'ajattelevat koneet' pyrkivät nyt korvaamaan myös riippuvuuden ihmisen ajattelusta. Arvioidaan (ILO 1994) että jopa 75 prosenttia työvoimasta suorittaa yksinkertaisia toistotöitä, jotka automaatio, robotit ja kehittyvä tietotekniikka pystyvät lähes kokonaan korvaamaan. Rifkin mainitsee että yksin Yhdysvalloissa arvioidaan olevan noin 90 miljoonaa työpaikkaa, jotka voidaan kokonaan korvata automaatiolla. Koko työvoima oli vuonna 1993 noin 124 miljoonaa. Tuotannon koneellistaminen, automaatio sekä nyt viimeksi tietotekniikka ja tietoliikenne ovat tekemässä tästä arviosta totta. Vuonna 1993 Yhdysvalloissa oli noin 16 miljoonaa eli 13 prosenttia työvoimasta työttömänä tai vajaatyöllistettynä ja työttömyys pahenee koko ajan.

Työttömyys ei nyt uhkaa pelkästään tavallisia työntekijöitä. Yritysten saneeraus ja niiden organisaatiohierarkian madaltaminen koskettaa erittäin voimakkaasti myös keskijohtoa. Myös palveluelinkeinojen työpaikat, joihin työttömäksi jääneet ovat tähän asti voineet suuressa määrin siirtyä, tulevat 'älykkäiden koneiden' yleistyessä voimakkaasti supistumaan.

Rifkin esittelee laajasti aineistoa arvioidensa tueksi. Tekstistä löytyvät mm. sellaiset nimet kuten Nobel-ekonomisti Wassily Leontief, rationalisoinnin asiantuntija prof. Michael Hammer (Hammer sanoo, että rationalisointi johtaa yleisesti 40 prosentin ja joissakin tapauksissa jopa 75 prosentin työvoimantarpeen vähenemiseen), ABB:n Percy Barnevik, johtamisteoreetikko Peter Druckner ym. Rifkin toteaa että, jos automaation tuomia dramaattisia tuottavuuden ja voittojen lisäyksiä ei jaeta, vaan ne jäävät sijoittajien, huippujohtajien ja high-tech asiantuntijoiden hyväksi, on seurauksena maailmanlaajuinen poliittinen ja sosiaalinen sekasorto. Meille on uskoteltu teknisen kehityksen olevan ihmiskunnan suuri siunaus, mutta nyt automaatio ja tietoyhteiskunnan syntyminen näyttäisi siirtävän tämän unelman toteutumisen aina vain kauemmaksi.
Alkuun

Markkinatalouden paradoksi

Neoklassinen taloudellisen ajattelun koulukunta otti Sayn lain omakseen. He katsoivat, että teknologinen työttömyys korvautuu tietyn viiveen jälkeen (kitkatyöttömyys) uusilla työpaikoilla ja että työttömyysongelma näin ratkeaa itsestään markkinavoimien avulla. Työttömien määrän lisäys pudottaa palkkoja ja halpa työvoima avaa uusia mahdollisuuksia tuotannolle. Teknologinen kehitys saa näin aikaan talouden ja hyvinvoinnin ikuisesti jatkuvan kasvun ja työttömien muodostama halpa työvoimareservi on välttämätön edellytys tälle kasvulle.

Karl Marx näki jo viime vuosisadan puolivälissä, että tuottajat pyrkivät teknologisen kehityksen avulla eroon riippuvuudestaan työvoimasta. Näin he saavat tuotannontekijät kokonaan hallintaansa ja voivat nostaa voittojaan. Syntyvää työttömien reserviä voidaan käyttää hyväksi alemmilla palkoilla muualla tuotannossa. Pyrkimys korvata työntekijät kokonaan koneilla tuotannossa johtaa Marxin mukaan lopulta siihen, että markkinoiden ostovoima häviää ja kapitalistinen markkinatalous romahtaa. Kapitalistinen ahne voitontavoittelu sahaa näin omaa oksaansa.

Rifkin toteaa, että puhdasoppiset talousmiehet kyllä osittain yhtyivät Marxin analyysiin. He pitivät kuitenkin työttömien muodostamaa halvan työvoiman reserviä välttämättömänä. "Työttömien armeija ei ole sen enempää työtön, kuin hälytystä odottavat palomiehet tai poliisit." Lisäisin tähän, että palomiehille ja poliiseille maksetaan varuillaanolosta palkkaa. Tilapäisen kitkatyöttömyyden vaatima kunnollinen työttömyyskorvaus onkin kuulunut sosiaalisten hyvinvointiyhteiskuntien velvollisuuksiin. Pysyvä työttömyys, joka seuraa työvoiman korvaamisesta kokonaan koneilla ja automaatiolla on sitten jo vaikeampi ongelma, kuten olemme saaneet nähdä.

Rifkin kuvaa kuinka uuden työtä säästävän teknologian kehittyminen vuosisatamme alkupuolelta lähtien lisäsi tuottavuutta ja samalla työttömyyttä. Sähkövoima, polttomoottori, auto, Henry Fordin liukuhihnaan perustuva suurtuotanto, General Motorsin organisaatiomalli, Taylorin tieteellinen liikkeenjohto jne. loivat modernin massatuotantoon perustuvan teollisuuden. Tuottavuus nousi vuosien 1920-27 välillä Amerikan teollisuudessa 40 prosenttia ja tuotanto miestuntia kohti nousi 5,6 prosenttia vuodessa. Samaan aikaan yli 2,5 miljoonaa työpaikkaa katosi.

Markkinatalouden teoriat (trickle-down efekti) joutuivat testiin 1920-luvulla. Vuonna 1925 senaatin komitea totesi huolestuneena, että teknologian kehittymisen aiheuttama työttömyys kestää kauan aikaa ja että uusi työ on sitten alemmin palkattua. Samaan aikaan markkinoiden myyntiluvut alkoivat pudota ja alettiin puhua ostajien lakosta johtuvasta riittämättömästä kysynnästä sekä myös ylitarjonnasta. Nähtiin että vain lisääntyvä kulutus voi pelastaa kansakunnan.

Massakulutusajatus ei syntynyt sattumalta, eikä sitä aikaansaanut ihmisten kyltymätön halu. Kuluttajat oli pakko tietoisin toimenpitein saada luopumaan vanhoista säästäväisyyttä ja vapaa-aikaa koskevista arvostuksistaan. Kulutus-sanaan (konsumaatio, consumption) liittyi vielä vuosisadan alussa voimakkaan kielteisiä assosiaatioita, se oli kuin kuolettava tauti. Rifkin toteaa, että tämän kulutuksen paheen muuttaminen hyveeksi on vuosisatamme merkittävimpiä vaikkakin vähän tutkittuja tapahtumia. Luotiin 'massakulutuksen evankeliumi', jolla kuluttajan ja palkansaajan psyyke orientoitiin uudelleen. Ihmiset muuttuivat tulevaisuuden varalle säästäjistä kyltymättömiksi nykyhetken kuluttajiksi. Kuluttajan tehtäväksi annettiin kansakunnan talouden ylläpito: "Osta heti ja pane raha takaisin työtä tekemään! Sinun ostosi pitävät Amerikan työllistettynä!"

Rifkin näkee markkinatalouden näin itse luovan tuotteisiinsa kohdistuvat tarpeet. Se pyrkii manipuloimaan mainonnallaan ihmisen hedonistiseksi kuluttajaksi, joka hakee koko ajan uusia tapoja välittömään tarpeiden tyydyttämiseen. Hänen tarpeensa ovat loputtomat ja hänen avullaan tarjonta luo omankysyntänsä. Avain taloudellisen vaurauden kasvuun on tyytymättömyyden organisoitu aikaansaaminen. Tämä syvällekäyvä psykologinen muutos saatiin aikaan USA:ssa alle vuosikymmenessä.

Syntyi mahtava mainossektori, joka tiedottamisen sijasta siirsi kansalaisten huomion vetoomuksillaan sosiaaliseen statukseen, rikkaiden matkimiseen, muotiin ja ylellisyyteen. Haluaisin itsekin alleviivata tämän uuden konsumerismin välttämättömyyttä meidän markkinataloudellemme. Se tarvitsee toimiakseen jatkuvasti kasvavat markkinat ja motivaatiokseen niiden tuottamat jatkuvasti kasvavat voitot. Ikuisesti kyltymätön kuluttajan panee kaiken tämän liikkeelle. Automaation aikaansaama jatkuvasti lisääntyvä työttömyys uhkaa nyt kuitenkin markkinataloutta tehokkaan kysynnän loppumisella. Tästä huolimatta markkinatalous haluaa jakaa kasvavat voittonsa vain tuotantoon osallistuville. Tämä paradoksi meidän on tiedostettava ja jotenkin ratkaistava!

Lisäksi näen, että markkinatalouden ajattelussaan ja malleissaan soveltama ihmiskuva on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siten virheellinen. Ihminen nähdään pelkästään loputtoman itsekkäänä ja kyltymättömänä kuluttajana. Nämä markkinataloudelle välttämättömät ominaisuudet saadaan esiin mainonnalla ja markkinoinnilla. Uskon kuitenkin, että ihmisestä voidaan toisenlaisella informaatiolla ja toisenlaisilla haasteilla saada esiin myös miellyttävämpi sekä vastuullisempia piirteitä. Vetoaminen ihmisen ikuiseen ja muuttumattomaan itsekkyyteen on ihmisen aliarviointia ja todellisuuden vaarallista vääristämistä.
Alkuun

Sodanjälkeinen maailma

Lama kuitenkin loppui vasta toisen maailmansodan aikaasaamaan sotateollisuuden buumiin. Työttömyyttä kyllä pyrittiin torjumaan 1930-luvulla laajoilla julkisilla töillä, mutta itse työttömyyden syihin asti ei päästy. Työväenliike puhui jo silloin työajan lyhentämisestä ja työn jakamisesta sekä voittojen jakamisesta työläisille, mutta sota pelasti markkinatalouden näiltä muutoksilta.

Koko sodanjälkeiselle ajalle on ollut tunnusomaista sotateollisuus ja avaruusteollisuus. Rauha muuttui pian kylmäksi sodaksi ja kilpavarusteluksi sekä vähän myöhemmin avaruuden valloitusta koskevaksi kilpailuksi. Esimerkiksi Reaganin ja Bushin aikana sotilasmenot peittivät 10 prosenttia koko kulutuksesta. 1980-luvulla 46 prosenttia uudesta pääomasta suuntautui sotilastalouteen. Silti teknologinen työttömyys uhkasi koko ajan ja julkinen valta joutui omilla toimillaan ylläpitämään työllisyyttä.

Rifkin katsoo etteivät työmarkkinat eivätkä hallitukset kykene ensi vuosisadallakaan eliminoimaan lisääntyvää teknologista työttömyyttä ja torjumaan heikkenevän kysynnän uhkaa taloudelle. Tietoyhteiskunnan kyky luoda uusia työpaikkoja on riittämätön. Tähän ei kykene myöskään voimakkaasti kehittyvä mutta kovasti pääomavaltainen biotekninen teollisuus. Liike-elämä näkee kysynnän osalta pelastuksenaan uudet globaalit markkinat, joiden toivotaan kykenevän vastaanottamaan kasvavan tuotannon. Aasian ja Tyynenmeren alueen toivotaan luovan sen uuden ostovoiman, joka tarvitaan esimerkiksi amerikkalaisten tuotteiden markkinoimiseksi. Kysynnän riittävyyttä ja liike-elämän voittoja koskeva huoli tulisi näin ratkaistuksi, mutta työllisyysongelma ei tietenkään näin ratkea. Unohtaa ei mielestäni saa myöskään uhkaavaa ympäristöongelmaa, joka tekee tuotannon rajattoman materiaalisen kasvu mahdottomaksi.

Liike-elämä on pyrkinyt eliminoimaan riittämättömän kysynnän haittoja lisäämällä kulutusluottoja ja luottokorttien käyttöä. Vuonna 1994 keskiluokkaiset yhdysvaltalaiset perheet maksoivat neljänneksen kulutuksestaan luottokorttiyritysten välityksellä. Uhkana on kuitenkin se, että nämä perheet ovat lähenemässä lainanottokykynsä rajoja.

Aikaisemmin teknisestä kehityksestä aiheutunut työttömyys absorboitui muille sektoreille; ensin maataloustyövoima teollisuuteen ja teollisuuden työttömät sitten palveluelinkeinoihin. Tänä päivänä ei ole näkyvissä enää mitään uutta sektoria, joka voisi ottaa vastaan edellämainittujen syrjäyttämät työntekijät. Uusi tietotekninen teollisuus kykenee luomaan syntyvään työttömyyteen verrattuna vain häviävän pienen määrän uusia työpaikkoja ja nämäkin ovat erikoistehtäviä, joihin työttömiä voidaan vain rajoitetusti uudelleenkouluttaa.

Rifkin toteaa, että tekniset innovaatiot, kohoava tuottavuus ja lisääntyvä teknologinen työttömyys ovat olleet leimaa-antavia 1950-luvulta lähtien. Liittovaltion budjetti on ollut joka vuosi alijäämäinen ja sen velka on kasvanut valtavasti. Esimerkiksi vuonna 1993 oli alijäämä yli 255 miljardia dollaria ja velan hoito maksoi vuodessa noin 300 miljardia eli runsaat 20 prosenttia koko budjetista. Liittovaltion menoja pyritään nyt, kylmän sodan päätyttyä, leikkaamaan ja leikkaukset kohdistuvat sotilasmenoihin sekä hallinnon menoihin. Seurauksena on tietenkin mittavaa lisätyöttömyyttä. Monet asiantuntijat pitävät julkisten menojen leikkaamista vaarallisena: "Tällä vuosisadalla ei ole ollut yhtään pidempää nopean taloudellisen kasvun kautta ilman samanaikaista hallinnon menojen nopeaa kasvua".

Liike-elämän johtajat ja poliitikot uskovat edelleen, että tehokkuuden lisäys suodattuu läpi koko talouselämän lisäten tuotantoa, kasvattaen voittoja ja luoden lisää työllisyyttä. Suuren yleisön piirissä on kuitenkin jo kauan elänyt toisenlainen toive siitä, että tekninen kehitys voisi lisätä vapaa-aikaa. Nämä eri näkemykset ovat Rifkinin mielestä nyt ajautumassa pahenevaan konfliktiin keskenään. Kysytään, onko kolmannen teollisen vaiheen tarkoitus toteuttaa talousmiesten toive loputtomasta tuotannon ja voittojen kasvusta vai kansalaisten toive lisääntyvästä vapaa-ajasta.
Alkuun

Visio tekno-paratiisista

Amerikkalaisessa utopiassa tiedemiehet ja teknikot ovat uusia maallisen paratiisin rakentajia ja teknologiasta tulee uusi pelastuksen evankeliumi. Hyvinvoinnin ja vapaa-ajan lisäämisestä tulee hallitseva sosiaalinen ja taloudellinen paradigma. Maallisen puutarhan muodostaa unelma suurista megapolien muodostamista ketjuista. Niiden keskustojen jättiläismäiset pilvenpiirtäjät tavoittelivat taivasta, kuin suurten katedraalien tornit. 'Kultaisen Ajan' tuotanto on automatisoitua ja tapahtuu miltei kokonaan ilman työntekijöitä. Äänettömät koneet tuottavat täydellisiä tuotteita. Lapset kasvatetaan tiedemiehiksi ja insinööreiksi sekä teknikoiksi. Jokapäiväinen elämä on elämää uudessa Eedenissä. Aikaa ja työvoimaa säästävät nopeat koneet vapauttavat ihmiset lisääntyvään vapaa-aikaan. "Taivas on tullut maan päälle!"

Tämä oli vuosisadan alun amerikkalaisten unelma, joka yhdisti kaikki yhteiselle marssille kohti luvattua maata. Uusi Mooses tällä matkalla oli tiedemies. Hän ansaitsi samanlaisen auktoriteettiaseman, joka aikaisemmin oli ollut kirkonmiehillä. Teknologiseen utopiaan liittyy tehokkuuskultti, joka johtaa jatkuvasti lisääntyvään koneiden tehoon ja aina vain tehokkaampaan ajankäyttöön. Näiden avulla saavutetaan työtön tulevaisuus, materiaalinen yltäkylläisyys ja rajaton vapaa-aika. Utopiaan liittyi myös ajatus demokratiasta, joka kuitenkin muuttuu teknokratiaksi.

Tänä päivänä tämä lähes vuosisadan ikäinen utopia on meidän arvioitavissamme. Meidän on myös tehtävä tämä arvio huolellisesti voidaksemme korjata ja muuttaa toimintamme motivaatiota. Unelma työttömästä tulevaisuudesta ja lisääntyvästä vapaa-ajasta on saanut yhä kauhistuttavampia piirteitä mitä lähemmäs se on tullut. Markkinat tuottavat koko ajan enemmän tuotteita ja voittoja, mutta vapaa-aika on muuttunut työttömyydeksi ja syrjäytymiseksi. Korkeateknologiaan perustuva informaation aikakausi on nyt ovella. Meidän on kysyttävä, toistaako se markkinatalouden vääräksi osoittautuneen olettamuksen hyvinvoinnin suodattumisesta läpi koko talouden, vai toteutuuko unelma koneista, jotka vapauttavat ihmisen raadannasta ja antavat hänelle lisääntyvää vapaa-aikaa matkalle kohti markkinatalouden jälkeistä aikaa. Lisäisin omasta puolestani tähän sen, että lisääntyvä vapaa-aika on ollut aina edellytys ja lähtökohta uuden kulttuurin synnylle. Valta-aseman menetystä pelkäävät muutoksen vastustajat ilmeisesti vastustavat työttömyyden muuttamista vapaa-ajaksi juuri tämän takia. Työttömänä koettu vapaa-aika voi kuitenkin tuottaa sekin pelottavia uusi kulttuurinäkyjä.
Alkuun

Teollisen kehityksen vaiheet

Kolmas teollinen vaihe alkoi toisen maailmansodan päätyttyä. Sille ovat luonteenomaisia robotit sekä kehittyvät tietokoneet ja niiden ohjelmistot. Nämä ovat tunkeutumassa viimeiselle ihmisen miehittämälle alueelle tuotannossa - mielen alueelle. 'Ajattelevat koneet' kykenevät yhä paremmin suoriutumaan myös käsitteellisistä, johtamiseen liittyvistä ja hallinnollisista tehtävistä. Ne pystyvät koordinoimaan tuotantoprosessia aina tuotannontekijöiden käyttöönotosta markkinointiin ja lopputuotteiden jakeluun asti.

Rifkin kuvaa kuinka tietokoneihmiset kokevat tietokoneen myyttisellä ja jopa kosmisella tavalla puhuessaan keinotekoisesta älykkyydestä. Tämän nähdään voivan ensi vuosisadalla korvata keskimääräisen ihmismielen kyvyt matkimalla ihmisaivojen hienoimpiakin toimintoja. Japanissa kehitetään joustavaa tietojenkäsittelyä (flexible information processing or soft logic), joka kykenee ihmismielen kaltaiseen intuitiiviseen päätöksentekoon. Tietokoneihmiset odottava päivää, jolloin tietokone ohjelmineen pystyy kehittymään omaehtoisesti ja luomaan oman kehittyvän tietoisuutensa. Tiedemiehet toivovat voivansa 'humanisoida' tietokoneen. Tietokone menettää näin konemaisuutensa ja siitä tulee uusi älyllinen olento, jota kohtaa tunnetaan jopa kumppanuutta. Tämä syrjäyttää tähänastisen herra-orja asetelman ja korvaa sen työtoveruudella. Rifkin on löytänyt jopa seuraavan mietteen: "Haluan rakentaa koneen, joka voi olla ylpeä minusta."

Lisään tähän olevani vakuuttunut siitä, että edellä olevassa kuvastuu tragikoomisella tavalla se tosiasia, että ihmismieli on kaikkein tuntemattomin alue tieteellisen ihmisen tutkimilla alueilla. Nyt tunnetaan ihminen tuotantoelämän 'henkilöresurssikomponenttina' ja markkinoiden kyltymättömänä kuluttajana. Tällainen ihminen todella muistuttaa ihmisen keksimiä koneita. Minästään tietoinen, tunteva, tahtova, eettisesti motivoituva ja vastuunsa kokeva, transsendoiva ihminen on lähes täysin tuntematon. Positivismiinsa sidottu tiede ei edes sano haluavansa tutkia elämän ja siihen osallistuvan ihmisen metafysiikkaa. Älykäs kone kyllä pystyy korvaamaan koneena ymmärretyn ihmisen, mutta ei koskaan oikeaa.

Rifkin toteaa kuinka kehittyvä tietokoneohjattu automatiikka tarjosi teollisuuden johdolle ilolla tervehdityn mahdollisuuden syrjäyttää hankalasti käyttäytyvä ja korporaatioidensa tukema työntekijä. Hän mainitsee, että vuosien 1945-55 välillä Yhdysvalloissa oli yli 43 000 lakkoa. Voidakseen säilyttää tuotantoelämän kontrollin itsellään, Yhdysvaltojen suuret teollisuusjätit turvautuivat automaatioon. Vuosien 1956-62 välillä runsaat 1.5 miljoonaa työntekijää menetti työpaikkansa tehdasteollisuudessa. 1960-luvun alkupuolelta lähtien tietokoneohjattu automaatio, ns. tuotantoprosessin numeerinen kontrolli, tuli tehdassalin lattiatasolle. Työntekijöiden tähän asti hallitsemat tiedot ja taidot vietiin tietokoneen muistiin. Talouselämän johtajat hyrisivät tyytyväisyyttään: "Työnjohdollinen vallankumous on käsillä, olemme emansipoituneet ihmisestä työntekijänä". Yhdysvaltojen neekeriväestö oli ensimmäisenä tulilinjalla, mutta se on saamassa seurakseen muut työntekijät, Rifkin toteaa.
Alkuun

Afro-amerikkalaisten kohtalo

Sisällissodan päätyttyä 1865 etelävaltojen neekereistä tuli köyhiä ja riistettyjä vuokratilallisia. Ensimmäisen maailmansodan aikana pohjoisen teollisuus sitten tarvitsi kipeästi työvoimaa mm. siirtolaisuuden loppuessa sodan takia. Neekeriväestöä alkoi siirtyä pohjoiseen. Siirtolaisuus jatkui sodan jälkeen. Toisen maailmansodan aikana mustat amerikkalaiset osallistuivat muiden tavoin taisteluihin 'merien takana', missä kotimaassa koettua syrjintää ei esiintynyt: Monet veteraanit eivät enää tämän jälkeen halunneet tyytyä entisiin oloihin.

Sodan jälkeen alkoi myös maatalouden voimakas koneellistaminen ja monet etelän mustat vuokratilalliset joutuivat luopumaan pääosin puuvillan viljelyyn perustuneesta elinkeinostaan. Heistä tuli työttömiä, maattomia ja köyhiä. Vuosien 1940-70 välisenä aikana yli 5 miljoonaa - yli puolet kaikista afro-amerikkalaisista - muutti koilliseen New Yorkiin ja Bostoniin, pohjoiseen Chigagoon ja Detroitiin sekä länteen Kaliforniaan. Heistä tuli hetkessä kaupunkilaista, ammattitaidotonta proletariaattia. Syntyi uusi sosiaalinen ja poliittinen potentiaali, joka tulisi testaamaan koko yhdysvaltalaisen järjestelmän.

Työtä löytyi ensin alkuun auto-, teräs-, kumi- ja kemianteollisuudesta ja mustien olosuhteet paranivat vuoteen 1954 asti. Silloin automaatio tuli täydellä voimalla tehdasteollisuuteen ja vuosien 1953-62 välillä hävisi 1.6 teollisuustyöpaikkaa. Mustien työttömyysprosentti oli koko ajan kaksinkertainen valkoiseen työvoimaan verrattuna.

1950-luvun keskivaiheilla teollisuusyritykset alkoivat siirtyä, laajenemistilan kaupunkien keskustoissa loppuessa, esikaupunkialueille. Syynä oli myös maanhinnan nousu ja verotus. Uudet teollisuusrakennukset helpottivat automaation installointia, jolla vähennettiin työvoimakustannuksia ja samalla työläisten unionien vaikutusvaltaa. Osa teollisuutta muutti etelään ja Meksikoon sekä myös meren taakse. Strategia koski erityisesti autoteollisuutta ja sen alihankintateollisuutta sekä tietenkin heikosti koulutettuja mustia amerikkalaisia työntekijöitä. Tietokoneohjatun automaation tulo tehtaisiin lattiatasolle 1960-luvulla pahensi mustien amerikkalaisten asemaa edelleen. Eräs kirjailija kirjoittaa: "Säätötekniikan tehtävänä on neekerityöpaikkojen eliminoiminen."

Valkoinen työväestö muutti esikaupunkeihin ja kaupunkien keskustat jäivät itseään ruokkivan, pysyvän työttömyyden ja yhteiskunnallisen avun kierteeseen joutuneille mustille amerikkalaisille. Nyt 1980-luvulla ovat kaupunkien keskustat alkaneet muuttua tietoteknisen teollisuuden sijaintipaikoiksi. Tämä laajentaa edelleen näkyvää yhteiskunnallista kuilua köyhien ja rikkaiden välillä. Koulutetut mustat amerikkalaiset ovat enenevässä määrin miehittäneet julkisia työpaikkoja ja hoitavat nyt mm. köyhien veljiensä ja sisariensa sosiaaliturvaa.

Teknologinen työttömyys on johtanut mustien kohdalla äärimmäisen pahoihin sosiaalisiin ongelmiin: rikollisuuteen, perheiden rikkoutumiseen ja lasten häiriökäyttäytymiseen. Mustien nuorten miesten johtava kuolinsyy on nyt murha. Syrjäytyneet mustat elävät viidakon lakien mukaan omassa kaupunkiviidakossaan. Nyt on tultu tilanteeseen, jossa valkoinen mies ei enää tarvitse mustien amerikkalaisten työvoimaa, he ovat muuttuneet hylkiöiksi, Rifkin toteaa. Neekeriväestö on ensimmäinen selvästi nähtävissä oleva automaation uhri, mutta onko se viimeinen?
Alkuun